Norminpurkutalkoot: aselaki remonttiin

Hallituksen norminpurkutalkoiden työpöydälle kuuluu myös ampuma-aselaki. Siitä voidaan helposti poistaa turhia säädöksiä, jolloin armahdetaan kansalaiset joutavasta kiusanteosta, ja säästetään tavattomasti virkatyötä.

 

 

Suomeen säädettiin vuonna 1998 varsin onnistunut ampuma-aselaki. Lain valmistelu oli esimerkillistä: avoin ja kansalaisjärjestöjä todella kuultiin.

Aivan toisin valmisteltiin vuoden 2009 esitys aselain muuttamisesta; muutokset hyväksyttiin eduskunnassa kevättalvella 2011. Se oli paniikkiesitys, tehty Jokelan (2007) ja Kauhajoen (2008) joukkomurhien jälkihysteriassa, jota eräät propagandistit tehokkaasti vielä lietsoivat. Asiantuntijoita ei kuunneltu, vaan aselakiin lisättiin kaikenlaisia kummajaisia, joista olisi aika luopua. Esittelen niistä muutamia.

 

Palikkatesti

Aseluvan hakija joutuu suorittamaan soveltuvuustestin (lain 45 c §). Testin joutuu tekemään jokainen ensimmäisen aseluvan hakija, samoin jos edellisestä testistä on yli kolme vuotta. Siis myös henkilö, jolla jo on useita aseita ja pitkä harrastusura takana, mutta edellisen uuden luvan hakemisesta on yli kolme vuotta. Kuulostaako järkevältä?

Kaiken lisäksi "Testin tulosta ei voida yksinään käyttää kielteisen lupapäätöksen perusteena", määrää sama pykälä. Mikä idea testissä sitten on?

Ensiluvan hakijan testaamisessa saattaisi olla jotain järkeä, jos testissä olisi järkeä, mutta se on ainakin tähän tarkoitukseen pelkkää huuhaata. Lakia säädettäessä väitettiin sillä seulottavan esiin itsetuhoisia ja/tai väkivaltaisia persoonia, mikä oli jo lähtökohtaisesti kyseenalainen oletus. Testin tekee tietokone parilla sadalla kysymyksellä, tietokone vetää myös johtopäätökset. Tulokset eivät näy viranomaiselle. He eivät siis tiedä mikä meni pieleen, jos soveltuvuustesti näyttää punaista.

Haastattelin Kainuun poliisilaitoksen apulaispoliisipäällikkö Urpo Kössöä kesäkuussa 2012, jolloin testi oli ollut käytössä vuoden: "Kainuussa on jo satoja testattuja, ja alle kymmenen ei mennyt suoraan läpi. Siis erittäin pieni prosentti ei läpäissyt. Lisäselvitysten jälkeen heistäkin kaikki saivat aseluvan". En suinkaan moiti lopputulosta, mutta mihin tarvitaan testiä jonka läpäisevät kaikki?

En ole vielä tavannut ainuttakaan luvanhakijaa, joka olisi nähnyt testissä mitään mieltä, en myöskään ainuttakaan lupapoliisia joka pitäisi testiä hyödyllisenä. Poliisihallituksessa toki saattaa edelleen olla kovapalkkaista väkeä vannomassa sen nimiin, koska siellähän testin vaatiminen keksittiin ja lakiin kirjoitettiin. Heidän asiantuntemuksensa on kuitenkin noin nolla. Vähemmän, jos se on mahdollista.

Aselain 45c § voidaan siis pyyhkiä kokonaan laista pois, ja näin säästää runsaasti viranomaisten resursseja ja kansalaisten aikaa.

 

Pelkkää kiusantekoa

Aselain 43 §:ssä säädetään aseen hyväksyttävät käyttötarkoitukset. Niistä seitsemän ensimmäistä ovat järkeviä: 1) metsästys; 2) ampumaurheilu ja -harrastus; 3) työ, jossa ase on välttämätön; 4) näytös, kuvaus tai muu vastaava esitys; 5) museossa tai kokoelmassa pitäminen; 6) muistoesineenä säilyttäminen; 7) merkinanto. Reserviläistoiminta olisi syytä mainita erikseen, mutta toki kohta 2 kattaa myös sen.

Viimeinen kohta on seuraus turhasta säätämisestä: "8) 15 vuotta vaan ei 18 vuotta täyttäneen, luvanhaltijan huollettavana olevan henkilön hallussapidettäväksi tarkoitetun haulikon, kiväärin, pienoiskiväärin tai yhdistelmäaseen säilyttäminen ja kuljettaminen."

Tämä holhoussäädös lisättiin lakiin, koska 15 vaan ei 18 vuotta täyttäneiden itsenäinen oikeus pitää hallussaan ampuma-asetta poistettiin. Aiemmin 15-18 -vuotiaat hakivat ja saivat aselupia, pääosin metsästykseen. Oman haulikon tai pienoiskiväärin saaminen onkin ollut monen pojan tähtihetki. Nyt oikeus omaan aselupaan vietiin, mutta annettiin kuitenkin oikeus itsenäisesti metsästää aseella, kunhan aseen nimellisenä haltijana on joku vanhempi. Hänen ei tarvitse olla metsällä mukana. Hän voi olla henkilö, jolla itsellään ei ole asetta; hän voi olla vaikka henkilö joka ei tiedä kummasta päästä asetta pidetään.

Toistan. 15-vuotias saa itsenäisesti kantaa ja käyttää haulikkoa tai kivääriä, mutta metsästysreissun, joka voi kestää tunnin tai kaksi viikkoa, jälkeen se pitää toimittaa aseen muodolliselle haltijalle, joka pitää lupaprosessissa erikseen nimetä. Oliko aiemmassa käytännössä ongelmia? Ei. Lisääkö nykysäädös turvallisuutta? Ei. Se on puhdas "kiusa se on pienikin kiusa" -säädös.

Siis yli koko normi ja palautetaan 15 vuotta aseluvan myöntämisen alaikärajaksi. Säästyy paljon niin viranomaisten kuin kansalaistenkin aikaa ja vaivaa.

Käyttötarkoituksista säädetään lisää lain 44 pykälässä, ja sen alkupää tuottaa loputonta säätämistä: "Hankkimislupa voidaan antaa vain sellaista ampuma-asetta tai aseen osaa varten, joka ei lippaan patruunamäärän, kaliiperin tai muiden ominaisuuksien perusteella ole hakijan ilmoittamaan käyttötarkoitukseen nähden tarpeettoman tulivoimainen ja tehokas sekä joka soveltuu hyvin hakijan ilmoittamaan käyttötarkoitukseen."

Tämä otettiin jo vuoden 1998 aselakiin, mutta silloin se ei yleensä ollut ongelma, koska siihen aikaan lupapoliisit eivät yleensä nipottaneet. Ongelma siitä tuli hysterian noustessa Jokelan ja Kauhajoen joukkomurhien jälkeen. Sivumennen sanoen, hysteriassa kätevästi "unohdettiin" Myyrmannin joukkomurha, koska siellä tappajalla oli "väärä" ase. Joukkomurhien ennaltaehkäiseminen keskitettiin välineisiin, ja siinäkin vain niihin välineisiin, joiden saantia jo oli voimakkaasti rajoitettu.

Suurin osa poliiseista ei tunne ampuma-aseita sen enempää, kuin mitä omasta virka-aseestaan on ihan pakko tietää. Myös lupapoliiseina toimii väkeä joka ei ole koskaan harrastunut muuta ammuntaa kuin sen, mihin työnantaja harvakseltaan pakottaa. Aivan asiantuntemattomat virkamiehet istuvat kirjoituspöytänsä takana miettimässä sopiiko silhuettiradalle 44-kaliberinen revolveri, soveltuuko .45 pistooli hyvin vai huonosti practikal-ammuntaan ja niiden edelleen. He selailevat lajien sääntökirjoja, yrittävät ymmärtää niitä ja koettavat sovitella sinne erilaisia asetyyppejä. Työpöydälläni odottaa jutuntekoa tapauksia joissa mistään mitään ymmärtämätön lupakomisario lavertelee laajasti kuinka tuo tai tämä ase ei sovi "hyvin" siihen tarkoitukseen mihin lupaa on haettu. Näin väitetään, vaikka jokainen vähääkään ammuntaa harrastanut tietää noita lajeja ammuttavan juuri tuollaisilla aseilla.

Miksi koko tämä vaiva? Jos henkilö on todettu sopivaksi pitämään hallussaan ampuma-aseita, on kai hänen oma asiansa, millaisilla aseilla hän lajiaan harrastaa. Lajituomarilla saattaa olla asiaan jotain sanomista, mutta se on toinen tarina. Ei aserekisterissä olevia aseita myydä Hakaniemen torilla tuntemattomille pussihousuisille miehille vain siksi ettei ostos ollutkaan ihan paras valinta omaan lajiin.

Jätetään välineen valinta niille, jotka ampumisesta ymmärtävät. Muutetaan 44 §:n ensimmäinen virke kuulumaan näin: "Hankkimislupa voidaan antaa vain sellaista ampuma-asetta tai aseen osaa varten, joka soveltuu hakijan ilmoittamaan käyttötarkoitukseen." Iso joukko kovapalkkaisia komisarioita vapautuu tekemään oikeita töitä.

Lakimuutokset johtivat muutoinkin ampuma- ja metsästysharrastuksen laajuuden ja jatkuvuuden kyttäämiseen tavalla jolle on vaikea nähdä mielekkyyttä (lain 53a §).

Aseluvat annetaan lähtökohtaisesti toistaiseksi "jollei sitä erityisestä syystä ole annettava määräajaksi" (53 §). Määräajaksi annettu lupa merkitsee aikanaan uutta hakuprosessia ja hakijalle myös uutta lupamaksua.

Työpöydälläni on tapaus, jossa henkilö oli saanut metsästysperusteella määräaikaisen luvan haulikkoon. Uusiessaan lupaa hän sai jälleen luvan vain määräaikaiseksi, koska poliisin mielestä hän ei ollut harrastanut tarpeeksi. Seuraavaksi hallinto-oikeuden tuomarit paheksuivat, ettei metsästysretkiä ollut kertynyt tarpeeksi ja kiinnittivät erityistä huomiota siihen, että retkillä haulikko oli laukaistu vain harvoin. Lupapoliisi ja hallintotuomarit eivät näköjään itse metsästä, koska eivät tienneet tämän olevan perin tavallista. Useimmilla metsästysretkillä ei ammuta laukaustakaan. Aivan hulluksi jutun tekee se, että hakijan myönnettiin harrastaneen ahkerasti kiekkoammuntaa, ja osallistuneen aktiivisesti ampumaradan kunnossapitoon.

Hakijalle oli siis muodostunut haulikkonsa myötä uusi harrastus, mutta koska lupa oli haettu metsästysperusteella, poliisilla ja hallinto-oikeudella oli runsaasti ylimääräisiä resursseja kantaa murhetta siitä, ettei metsästyslaukauksia oltu ammuttu tarpeeksi. Kaiken lisäksi poliisi ja hallinto-oikeus menivät paljon pitemmälle, kuin mitä 53a § edellyttää. Pykälän tarkoitus on kytätä pistoolien ja revolverien tarpeellisuutta. Koska jo alun perin tarpeeton pykälä johtaa viranomaisten mielivaltaan, vedetään raksit koko 53a §:n ylle, ja vapautetaan lupapoliisien ja hallintotuomareiden resursseja tarpeellisten asioiden hoitamiseen.

 

Voodoo-säädös

Vuoden 2011 aselakimuutoksissa sekoiltiin pahiten pistoolin ympärillä. "Käsiaseiden", kuten niitä keskustelussa vähän virheellisesti nimitettiin, luvan alaikäraja nostettiin poikkeavasti 20 vuoteen (45 §). Lisäksi pistoolilla ja revolverilla pitää harrastaa harrastaa aktiivista ammuntaa vähintään kaksi vuotta, ennen kuin aseelle saa hankkimisluvan. Siis aseella pitää harrastaa kaksi vuotta ennen kuin sen saa hankkia. Looginen ristiriita on niin ilmeinen, että se on tehty tahallaan - mikä aselain muuttamisesta vv. 2009-2011 sekä julkisuudessa että eduskunnassa käydyt keskustelut muistaen on muutenkin ilmeistä.

Kahden vuoden harrastuksen osoittamiseksi vaaditaan ampumaseuran ampuma-asekouluttajan antama todistus. Tämä johti valtavaan ampuma-asekouluttajien kouluttamiseen yhdistyksiin. Se oli koominen prosessi, sillä useimmat Poliisihallituksen kentälle lähettämät asekouluttajien kouluttajat olivat diletantteja verrattuna koulutettaviin.

Tämän onnettoman säädöksen takana oli ideologia. Jostain minulle tuntemattomaksi jääneestä syystä viimeistään Kauhajoen joukkomurhan (2008) jälkeen iso osa mediaa otti ase- ja aseturvallisuuden asiantuntijakseen Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Pekka Saurin (vihr.) jonka alan tuntemus on noin nolla. Hän ei ole edes diletantti. Puoluetoverinsa, oikeusministerinä toiminut Tuija Brax teki Saurista Kauhajoen tutkintalautakunnan puheenjohtajan, leipoen näin hänestä ikään kuin virallisen aseiden ja aseturvallisuuden asiantuntijan.

"Asiantuntijan" nerokkain innovaatio oli lanseerata mediassa läpi tarina, jonka mukaan .22lr -kaliiberin pistoolit ovat erityisen tehokkaita ja vaarallisia ampuma-aseita. Perusteluna, että tällaisia olivat Jokelan ja Kauhajoen ja tappajat käyttäneet. Jokainen joka vähääkään aseita tuntee, tietää kuinka onnekasta on, etteivät myöskään tappajat tunteneet aseita Sauria enempää. Jos he olisivat tienneet, he olisivat valinneet haulikon ja ruumiita olisi suurella todennäköisyydellä tullut paljon enemmän.

Tarina antoi ymmärtää, että nuoret miehet tekevät joukko- ja itsemurhan, koska heillä on pistooli. Siis ase saa ihmisen tekemään murhia. Väite ei ehkä yllättäisi Karibianmeren saarilla, mutta Pisa-Suomessa tällaisen voodoo-jutun läpimeno oli perin outo kokemus.

Perimmäinen ideologia on "mitä en minä harrasta, sitä ei pidä kenenkään muunkaan harrastaa". Sauri ja Brax edustavat Vihreä liitto rp:n sitä siipeä, jolle tuo ajatus on johtoteema. Ideologia ei toki rajoitu vihreiden äärilaitaan. Esimerkiksi kokoomuksen helsinkiläinen kansanedustaja Sirpa Asko-Seljävaara toisteli innokkaasti Saurin oppeja ja onnistuikin pudottamaan itsensä eduskunnasta kevään 2011 jytkyvaaleissa.

Säädöksellä on onnistuttu aiheuttamaan paljon vahinkoa ampuma-urheilulle ja reserviläistoiminnalle, kuten sen aatteellisten isien ja äitien tavoite olikin, mutta suomalaisen yhteiskunnan turvallisuutta sillä ei ole parannettu millään tavalla. Siivotaan siis aselain 45 § 1 momentista pois jälkimmäinen puolisko, alkaen sanoista "[h]ankkimislupa pistoolia, pienoispistoolia, revolveria tai pienoisrevolveria taikka niiden osaa varten voidaan antaa vain ---". Iso joukko lupapoliiseja voidaan siirtää oikeisiin poliisitöihin, Poliisihallituksesta voidaan siirtää muutama virkamies kenttätöihin, ja sadat ampuma-seurojen pakkokouluttajat voivat keskittyä oikeaan harrastustyöhön.

Ampuma-aselaissa on tavattoman paljon muutakin korjattavaa, mutta jo näillä muutamilla, lakiteknisesti hyvin yksinkertaisilla muutoksilla säästetään virkakoneistossa kymmeniä henkilötyövuosia ja ennen kaikkea vähennetään kansalaisten kiusaamista. Suomessa on sisäministeriön mukaan 670 000 kansalaisella lupa ampuma-aseen hallussapitoon, joten asia koskettaa paljon laajempia kansalaispiirejä kuin viskistä kirjoittavien bloggaajien (tiettävästi kaksi kappaletta) vahtiminen. Aseturvallisuus ei korjauksista heikkene. Edelleen on täysin mahdollista karsia hakijoista ne, joille ampuma-asetta ei tule antaa.

 

Ampujilla olisi tilaisuus

Ampujien lukuisten järjestöjen luonteenomainen piirre on niiden häkellyttävä into kusta toisten harrastajien muroihin. Vuosien 2009-2011 aselakikeskustelussa monet metsästäjät antoivat tukensa asekieltäjille: "Pistoolit saa kieltää vaikka kokonaan, se ei koske metsästäjiä". He olivat siis uskollisia äärivihreiden "mitä en minä, sitä ei kukaan" -linjalle. Suurin kärsijä lakimuutoksista oli Suomen Ampumaurheiluliitto SAL ja sen jäsenet, jotka parhaansa mukaan yrittivät selostaa kansanedustajille lain virheitä.

Viime keväänä oli eduskunnan käsittelyssä EU:n komission tunnustelu päästä kieltämään kokonaisia asetyyppejä. Komission listalla ovat kaikki puoliautomaattiset aseet, mikä säikäytti metsästäjät. Niinpä tällä kertaa Suomen Metsästäjäliitto antoi hyvin ryhdikkään lausunnon. Sen sijaan SAL:n nimissä annetussa, aivan järkyttävässä lausunnossa kannatettiin kaikkia komission kieltotavoitteita ja suorastaan tyrkytettiin kiellettäviä asetyyppejä. Samalla tosin lausunnon laatija ampui omaan nilkkaansa, mutta väliäkös sillä kunhan päästiin kostamaan.

Hallituksen norminpurkutalkoot olisivat oiva tilaisuus lopettaa hölmöileminen ja ajaa kerrankin kaikkien ampujien asiaa. Intressit ovat yhteiset.