Helsingin Sanomat on kääntänyt vallan vahtikoiran roolin päälaelleen: se vahtii muita toimittajia vallanpitäjien puolesta ja mustamaalaa kaikkia, jotka epäilevät näitä.
Helsingin Sanomat julkaisi 28.6.2017 kulttuurisivuillaan toimittaja Anton Vanha-Majamaan perin oudon artikkelin ”Voiko Jari Aarnio -dokumenttiin luottaa”. Ohjaaja Pekka Lehdon uuden Paha poliisi -dokumenttielokuvan traileri oli julkistettu kaksi päivää aikaisemmin. 1)
Helsingin Sanomat arvosteli elokuvan trailerin perusteella. Sellaista temppua ei usein näe. Ei ainakaan niissä tiedotusvälineissä, jotka korostavat kuuluvansa luotettavaan mediaan.
Elokuun 24. ensi-iltansa saava Paha poliisi käsittelee tapaus Jari Aarniota, mutta myös laajemmin poliisin tietolähdetoimintaa, jossa on paljon hämärää.
Tunnen oikeustapauksia, joissa on langetettu pitkiä, luokkaa 10 vuoden vankeustuomioita huumerikoksista, joista on hyvin heikko näyttö; joissa on jopa syytetty kymmenien kilojen huume-eristä, joita ei ole ollut olemassakaan. Eräät tuomituista väittävät tien vankilaan auenneen, kun he ovat torjuneet huumepoliisien ehdotukset ryhtyä poliisin tiedottajiksi. Tällaisia tarjouksia ei tehdä kirjallisesti eikä todistajien läsnä ollessa, joten niitä on vaikea todistaa. On kuitenkin vahvoja perusteita epäillä useita poliiseja tällaisesta painostamisesta ja syylliseksi lavastamisesta.
Vanha-Majamaan artikkeli, joka kyseenalaisesti on varustettu ”Analyysi” -vinjetillä , mustamaalaa ennakkoon Lehdon elokuvan ja Lehdon itsensä; ja elokuvaa siis edes näkemättä. Asiaperusteiden puuttuessa HS turvautui vihjailuihin. Esimerkiksi:
”Lehdon elokuvaprojektista uutisoitiin ensimmäisen kerran vuonna 2014, jolloin Helsingin Sanomat kirjoitti siihen liittyneestä haastattelusotkusta”.
Vanha-Majamaa jättää häveliäästi kertomatta mistä ”haastattelusotkussa” oli kysymys.
Aarnio-vyyhden keskushenkilöitä on nimellä ”Saara” tunnettu seksityöläinen. Hän tarjoili pitkään tarinaansa oikealle ja vasemmalle. Aarnio-vyyhti alkoi purkautua juuri hänen kertomuksistaan, ja siihen tarttuivat myös HS:n oikeustoimittajat Susanna Reinboth ja Minna Passi, joiden kirjan Keisari Aarnio Helsingin Sanomat julkaisi alkuvuonna.
Ohjaaja Pekka Lehdon mukaan ”Saara” oli ollut yhteydessä myös häneen, jo vuosia sitten. Tästä suuttui Reinboth, joka oli vuonna 2013 alkaneen Aarnio-prosessin aikana ottanut ”Saaran” siipiensä suojiin. Hänen mukaansa ”Saara” ei ole voinut puhua mitään Lehdolle.
Reinbothin väite on erikoinen, sillä ”Saaran” kertomuksissa on, mahdollisesti ja luultavasti todenmukaisen osan lisäksi myös klappia. ”Saara” myös tunnetusti kauppasi tarinaansa moneen suuntaan. Väite, että ulkopuolinen tietäisi, mitä ”Saara” on jollekulle muulle joskus puhunut, vaikka tietäjä ei ollut paikalla kuulemassa, ei ole uskottava.
Susanna Reinboth painosti Lehtoa haastatteluun tekstiviesteillä, joissa hän esiintyy melkein kuin ”Saaran” asiamies:
”Saara kiistää käyneensä mitään keskusteluja asiasta sinun kanssasi. Olisi varmaan sinulle edullista esittää minulle näyttö näistä keskusteluista, jolloin meillä ei ole mitään intressiä tehdä asiasta juttua. Ilmoita viimeistään huomenna, jos haluat esittää tämän näytön taikka jos haluat keskustella asiasta Saaran kanssa tai minun kanssani. Muuten mennään näillä tiedoilla”.
Näin Reinboth pakotti Lehdon ottamaan vastaan ”Saaran” puhelinsoiton, jossa tämä hyökkäsi rajusti Lehtoa vastaan. Lehdon nauhoittama puhelinkeskustelu ei anna hänen keskustelukumppanistaan järin tasapainoista vaikutelmaa.
HS:n ”haastattelusotkussa” on siis kysymys siitä, että HS:n toimittaja Reinboth manageroi ”Saaraa” ja on ottanut itselleen yksinoikeuden määrittää, mikä on totuus ”Saaran” puheista. ”Sotku” on HS:n toimituksen luoma ja sen käyttö lähinnä kehäpäätelmä.
Saarasta Ulvilaan
Vanha-Majamaa hyökkää Paha poliisi -elokuvaa vastaan myös perusteenaan (?) Lehdon edellinen elokuva Ulvilan murhamysteeri. Hänen näyttönsä on jälleen HS:n sisäistä tuotantoa, tällä kertaa hän kuitenkin siteeraa oman lehden toimittajaa nimeltä mainiten:
”Anneli Auerin tapausta käsitellyt Ulvilan murhamysteeri (2014) sai kritiikkiä subjektiivisesta tyylistään – ensi-illan aikaan elokuvatoimittaja Veli-Pekka Lehtonen totesi Lehdon metodien herättävän ihmetystä ja elokuvan olevan ”eettisesti kyseenalainen”.
Katsotaanpas HS:n heiton pätevyyttä.
Katkeran sävyisessä jutussaan ”Ulvilan murhamysteeristä kertova dokumentti ei edusta hyvää makua” Veli-Pekka Lehtonen väitti:
”Lehto kuitenkin ratsastaa oikeuden puolesta tavalla, jossa hänen omat metodinsa herättävät ihmetystä. Elokuvassa esimerkiksi nähdään ja kuullaan Auerin lapsia nimillä ja kasvoilla. Miten se sopii yhteen oikeuden ja eettisyyden kanssa?” 2)
Elokuvassa on ote poliisin videoimasta äidin ja vanhimman tyttären tapaamisesta, sen jälkeen kun poliisi oli uskotellut, ja saanut Anneli Auerin itsensäkin puoliksi uskomaan, että hän on tappaja. Tämän uskottelunsa poliisi kauppasi medialle väittäen Auerin tunnustaneen murhan. Kuten nyt tiedämme, poliisi valehteli.
Videolla Auer selittää, että poliisin mukaan tappaja ei voi olla kukaan muu kuin hän. Tytär parahtaa (muistinvaraisesti): ”Mutta mähän näin sen” (tappajan).
Tapahtuma-aikaan 9-vuotias tytär kertoi heti murhan jälkeisenä päivänä nähneensä vanhempiensa makuuhuoneessa tuntemattoman miehen. Poliisi otti kertomuksen vakavasti, mutta vuosien päästä, kun kiusallinen murha oli yhä selvittämättä ja tutkimukset keskitettiin Aueriin, poliisi alkoi painostaa, hyvin karkeasti tytärtä muuttamaan kertomuksensa. Poliisi painosti myös toiseksi vanhinta lasta kehittämään uuden kertomuksen.
Alleviivaan: poliisi painosti todistajaa muuttamaan kertomuksensa heille mieluisaksi.
Tämän julkistaminen sopii yhteen oikeuden ja eettisyyden kanssa siksi, että kohtaus kertoo riipaisevasti kuinka häikäilemättömästi poliisi operoi. HS:n kulttuuritoimittajien ryhtyminen tässä kohden korkeaeettisiksi ei vakuuta. Kyseessä on sentään murhajuttu, panoksena elinkautinen ja poliisin työvälineenä lavastaminen.
Tiedossani ei ole, että Auerin tytär olisi paheksunut osuuttaan elokuvassa. Hän on ollut jo hyvän aikaa täysi-ikäinen. Mikään ei estä HS:n toimittajia kysymystä hänen kantaansa. Epäilen kysymyksen jäävän tekemättä, koska vastaus ei taitaisi sopia HS:n agendaan.
"Jukka Haavisto painosti valehtelemaan"
Miksi HS:n Anton Vanha-Majamaa murehti sitä, mitä tuleva elokuva kertoo tapaus Jari Aarniosta? Kantoiko HS huolta Jari Aarnion oikeusturvasta? Tokkopa.
Ennakkotietojen mukaan Paha poliisi kertoo, nimensä mukaisesti, pahoista poliiseista, muistakin kuin Aarniosta. Arvioin HS:n toimituksen pelkäävän, että elokuva rikkoo lehden luoman Aarnio-narratiivin, kertoessaan myös muiden poliisien vilpistä ja – mikä olisi pahinta – syyttäjälaitoksen rikolliselle toiminnalle antamasta suojeluksesta.
HS:n Aarnio-narratiivin ydintä on kaikkien asiaan osallisten syyttäjien nuhteettomuuden uskottelu.
Onkin aika tehdä pari reunamerkintää HS:n kirjoitteluun tapaus Aarniosta.
Jari Aarnio -uutisoinnissa keskeisessä asemassa olleet HS:n oikeustoimittajat Susanna Reinboth ja Minna Passi pääsivät juttuun kiinni aiemmin kuin muut toimittajat, ja siten HS:n varhainen kirjoittelu todennäköisesti on vaikuttanut muun median uutisointiin.
Kirjassaan toimittajat kertovat – itse sanoisin tunnustavat - tehneensä tiivistä yhteistyötä jutun tutkijoiden kanssa. He olivat muun muassa tahdistaneet omien artikkeleidensa julkaisemisen Aarnio-tutkijoiden tarpeiden mukaan.
Aarnio-jutun syyttäjätutkinnanjohtajat ovat kihlakunnansyyttäjät Jukka Haavisto ja Krista Soukola. Jukka Haavisto on aikaisemmin kunnostautunut poliisirikosten hautaajana. Joku voi uskoa Haaviston rehellisyyteen, minä en kuulu siihen joukkoon.
Viime syksynä Iltalehti julkaisi otteen WSOY:ltä tulossa olevasta Aarnio-kirjasta. Siinä kerrotaan, kuinka Jukka Haavisto oli rynnännyt sisään kesken erään rikosylikonstaapelin, jutussa epäiltynä olleen kuulustelua, vienyt tämän muualle ja alkanut uhkailemaan. Epäillyn avustajaa hän ei päästänyt mukaan. Kertomuksen mukaan Haavisto uhkaili epäiltyä vangitsemisella, ellei tämä ”puhu Aarnion päälle”. Tätä Haavisto oli suunnitellut yhdessä apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalskeen kanssa. Artikkelin mukaan Jukka Haavisto painosti tätä epäiltyä myöhemminkin. 3)
Erään Aarnio-jutun hyvin tuntevan kollegan mukaan vastaavia väitteitä Jukka Haavistosta esittävät useat henkilöt. Jos väitteissä on vähääkään perää, asia on äärimmäisen vakava ja saattaa asettaa kyseenalaiseksi koko Aarnio-tutkinnan. IL:n julkaisema kuvaus kertoo törkeästä esitutkintalain ja sitä myöten virkavelvollisuuksien rikkomisesta, ja pahemmastakin.
Haavisto kanteli IL:n artikkelista Julkisen sanan neuvostolle, koska häntä ei ollut haastateltu samassa yhteydessä. Kantelun tärkein yksityiskohta on, ettei Haavisto kiistänyt rikosylikonstaapelin kertomusta. Mahtoikohan HS muistaa uutisoida sen? 4)
Haaviston kyseenalaisista virkatoimista, muussakin kuin tapaus Aarniossa, julkaistaan lähiviikkoina lisää tietoa.
Krista Soukola esti poliisirikosten tutkinnan
Aarnio-prosessin aikana syyttäjä Krista Soukola makuutti 1 ½ vuotta pöydällään erään Tullin tutkinnanjohtajana toimineen komisarion, nykyisen Poliisihallituksen komisarion epäiltyä virkarikosta. Esitutkintaa ei sinä aikana tehty. Kun rikos oli turvallisesti vanhentunut, Soukola lopetti tutkinnan – koska rikos oli vanhentunut. 5)
Kysyin Soukolalta, tekikö hän tämän tahallaan. Soukola kiisti ja esitti närkästynyttä. En pane Soukolan kiistolle mitään painoa. En usko kenenkään makuuttavan vahingossa 1 ½ vuotta tällaista poliisirikosta, esitutkintaa tekemättä.
Jutussa oli kysymys väärinkäytöksistä puhelimen salakuuntelutietojen käsittelyssä.
Sattui niin somasti, että komisarion rikoksen uhrina on yksi alussa mainituista henkilöistä, mies joka istuu erittäin pitkää tuomiota huumerikoksesta, jonka todenmukaisuus on pahasti kyseenalainen, ja joka kertoo poliisin vaatineen häntä tietolähteekseen. Myös hän esiintyy Pekka Lehdon elokuvassa.
Tuusulalaisen, poliisin terrorin alla vuosia olleen Teräasekeskuksen vaiheita seuranneet muistavat Soukolan sinä tutkinnanjohtajasyyttäjänä, joka kieltäytyi kuulemasta ilmeistä avainhenkilöä, tutkittaessa Teräasekeskuksen asekirjanpidon katoamista; poliisit varastivat sen. Avainhenkilö on Poliisihallituksen asehallinnon ylitarkastaja
Kun Soukola tutkitutti jutun pimeäksi, ei syytteitäkään tietenkään nostettu. 6)
Jorma Kalske suosii väärentäjiä
Valtakunnansyyttäjänvirastossa (VKSV) Aarnio-jutun tutkinnan käynnistämisestä ja sittemmin syytteistä päätti silloinen, keväällä 2016 eläköitynyt apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalske. Hänen pitkän virkauransa tärkein saavutus oli poliisien ja syyttäjien virkarikosten tutkinnan estäminen, systemaattisesti.
Aarnio-jutun suurimpia mysteereitä onkin, miksi Kalske salli sen, vaikka hän yleensä ohjelmallisesti esti tutkinnat. Vastaus voi toki olla, että Aarnio-juttu oli jopa Kalskeelle liian suuri haudattavaksi, mutta muitakin vaihtoehtoja on.
Jorma Kalskeen virka-asemaan väärinkäytöksistä ette lue Hesarista. Lehden oikeustoimittajat eivät ota yhteen Kalskeen kanssa, vaan ottavat hänen kanssaan yhdessä. Kappelin terassilla drinkin ääressä voidaan kivasti tahdistaa näkemyksiä.
Malliesimerkki Jorma Kalskeen toiminnasta on tämä helsinkiläisen asekauppiaan tapaus:
http://www.mikkoniskasaari.fi/node/76
Rikossarja alkoi, kun ylikonstaapeli Markku Hakamäki väärensi todisteen ja teki sen nojalla perättömän rikosilmoituksen. Juttu olisi voitu torpata alkuunsa, mutta poliisilta puuttuu peruutusvaihde, joten poliisien ja syyttäjien koko aparaatti keskittyi peittelemään ja edistämään poliisin rikosta. Rikossarjaan osallistui lopulta täysi tusina poliiseja ja syyttäjiä.
Todisteiden väärentämistä, väärän ilmiannon tekemistä ja poliisin valehtelua todistajana kannattivat myös valtionsyyttäjä Jukka Rappe ja Jorma Kalske. Tämä olisi paha yksittäistapauksenakin, mutta valittavasti kyseessä ei ole yksittäistapaus, vaan valtakunnansyyttäjänviraston yleinen linja.
Tässä on käsillä valtionsyyttäjien modus operandi. Tässä näkyy, kuinka VKSV suosii poliisin suorittamaa todisteiden ja muiden asiakirjojen väärentämistä.
Kirjoitin tästä ja toisesta samanlaisesta, samaan uhriin kohdistuvasta ja saman likaisen tusinan toteuttamasta rikossarjasta eri asealan lehdissä. Luovutin myös kopiot kaikista asiakirjoista Helsingin Sanomien oikeustoimitukselle. Lehti ei kuitenkaan pitänyt uutisoinnin arvoisena apulaisvaltakunnansyyttäjän avointa tukea todisteiden väärentämiselle.
”Monet toimittajat tykkäävät siitä, että saavat liikkua vallan kabineteissa. Läheisyys valtaapitävien kanssa vie joskus näkökyvyn”, arveli Susanna Reinboth Journalistin haastattelussa viime keväänä. 7)
Sanotaanko, että hän tietää mistä puhuu.
Matti Nissisen nepotismi
Kun Suomen Kuvalehti kevättalvella paljasti valtakunnansyyttäjä Matti Nissisen nepotismin – tämä oli tilaillut veljensä firmalta koulutuspaketteja syyttäjille – ja siitä poliisille tehdyn tutkintapyynnön, kiirehti Helsingin Sanomat osoittamaan uskollisuuttaan Kalskeelle. Tiedot lehdelle on aivan ilmeisesti vuotanut VKSV tai poliisi, todennäköisimmin vanha yhteistyökumppani KRP.
Susanna Reinboth paljasti tutkintapyynnön tekijän olevan Jari Aarnion entisen alaisen ja kanssasyytetyn sisko. Sisko lienee aivan tavallinen kansalainen, ja sopii kysyä oliko ilmoittajan henkilöllisyydellä oikeasti uutisarvoa.
Ilmoittaja näytti olevan lehdelle paljon tärkeämpi asia kuin se, ettei valtakunnan ylin syyttäjäviranomainen viitsi välittää tasavallan laista edes sen vertaa, ettei sotkisi virkaansa ja veljensä bisneksiä.
Suomen Kuvalehden Pekka Anttila oli sitä paitsi saanut Matti Nissisen tunnustamaan tekonsa, joten asia oli harvinaisen selvä. Susanna Reinbothin ja HS:n mukaan jutun pihvi on kuitenkin tässä:
”Nissistä koskevat epäselvyydet nosti helmikuun lopussa julkisuuteen Suomen Kuvalehti huumepoliisien luottotoimittajan kirjoittamassa jutussa. Kirjoituksen jälkeisenä päivänä Runebergin sisko jätti Poliisihallitukseen tutkintapyynnön Nissisestä.
Kun Poliisihallitus oli siirtänyt asian keskusrikospoliisiin selvityksiä varten, Suomen Kuvalehti julkaisi yksityiskohtaisia tietoja salaisesta tutkintapyynnöstä. Se tiesi kertoa tutkintapyynnön koskevan myös apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalsketta.
Jorma Kalskeen osalta poliisihallitusta on pyydetty tutkimaan, onko Kalske syyllistynyt avunantoon rikokseen ollessaan mukana koulutushankinnoissa, vaikka oli tietoinen Nissisen esteellisyydestä, lehti kertoi.
Kalske ilmeisesti haluttiin kytkeä juttuun, koska Nissinen ei osallistunut lainkaan Aarnio-jutun käsittelyyn. Syytteiden nostamisesta päätti Kalske.” 8)
Varmemmaksi vakuudeksi VKSV:n luottotoimittaja mollasi yhteistyökumppaneistaan tehtyjä tutkintapyyntöjä:
”Aarnion ja hänen alaistensa toimintatapoihinsa on jo vuosikymmenen ajan kuulunut tutkintapyyntöjen, kantelujen ja valitusten tehtaileminen erityisesti niistä tahoista, jotka ovat tutkineet huumepoliisin toimintaa.
(–-)
Aarnion leiri pyrkii saamaan tutkintapyynnöilleen mahdollisimman suuren julkisuuden, ja tämän takia tiedot vuodetaan saman tien luottotoimittajille.”
Susanna Reinboth ei ole ainoa oikeustoimittaja, jolla on taipumus pitää automaattisesti epäiltyjen vastapuolestaan tekemiä tutkintapyyntöjä aiheettomina, ellei peräti väärinä. Juuri tämä toimittajien asenne on tehnyt poliisille ja VKSV:lle niin tavattoman helpoksi luoda poliisien ja syyttäjien syytesuoja, jonka ammattikunnat antavat toisilleen. Aivan kuten em. asekauppiaan tapauksessa. Syytesuoja ei perustu lakiin, vaan rikokseen.
HS:n toimitus on tehnyt klassisen virheen. Siitä arviosta, että Jari Aarnio on roisto, on vedetty johtopäätös, että vastapuolella on pelkästään rehellisiä virkamiehiä. Mitkään logiikan lait eivät edellytä tällaista päätelmää.
Aarnio-vyyhden tutkintapuolella on häärännyt kolme syvästi epäluulonalaista syyttäjää, joista yhdellä oli pitkään avainrooli poliisi- ja syyttäjäorganisaatioiden korruptoimisessa. Vähempikin olisi syy ottaa heihin edes hieman etäisyyttä.
Myös epri oli HS:lle väärä uutinen
Aarnio-vyyhden tutkinnan aikana julkisuuteen vuosi presidentti Vladimir Putinin ja formulakuski Mika Salon päätyminen poliisin salaiseen epäiltyjen rekisteriin (epri). Poliisijohto joutui myöntämään rekisterissä olevan 50 000 ihmistä. Määrä on käsittämätön.
Poliisin väittämiin rikollisjengeihin kuuluu 1 000 ihmistä – mikä sekin on poliisin väite, ja luultavasti raskaasti liioiteltu. Vankiloita kiertää 15 000 ihmisen massa. Miksi ne loput 34 000 ovat rekisterissä, joka voi viedä työ- tai opiskelupaikan, ja jota poliisi sitä paitsi käyttää lain nimenomaan kieltämiin tarkoituksiin, kuten lupaharkintaan?
”Esimerkiksi 880 ihmistä päätyi rekisteriin jengitalon lähelle tehdyn parkkeerauksen perusteella ja 966 ihmistä tarran, lippiksen tai esimerkiksi T-paidan takia. Yli 2000 ihmistä päätyi rekisteriin osallistuttuaan jengin juhliin tai hautajaisiin”, kirjoitti MTV:n toimittaja Jarkko Sipilä, selostaessaan Poliisihallituksen pakon edessä epristä tekemää selvitystä. Poha yritti salata selvityksen, mutta Helsingin käräjäoikeus tuomitsi sen julkiseksi. 10)
Nimien syöttämistä epriin ei valvonut kukaan, ja touhu lähti täysin lapasesta. Poliisin perinteille uskollisena Poliisihallitus ja rekisterinpidosta vastaava KRP eivät myöntäneet mitään virheitä, eivätkä nähneet rekisterissä mitään ongelmaa. Tarvittiin Mika Salon nimen vuotaminen julkisuuteen, ennen kuin laiton meno saatiin tutkintaan.
Mikä oli pelkästään Jari Aarnion salakavala juoni, todistivat HS:n toimittajat Minna Passi ja Susanna Reinboth Journalistin maireassa haastattelussa. He mustamaalasivat ”väärin” kirjoittaneita kollegojaan, erityisesti Suomen Kuvalehden Pekka Anttilaa, myös eprin paljastumisesta.
”Kirjoittajat nostavat esiin erityisesti Anttilan syyskuussa 2013 tekemän Mika Salon rikosepäilyuutisen, jonka mukaan entinen formulakuljettajan nimi löytyi rikospoliisin epäiltyjen rekisteristä eli epristä, ja että häntä epäiltiin järjestäytyneen rikollisuuden kannattamisesta.”
”Aarniolle epri-vuodot olivat hyödyllisiä, koska rekisteristä ylläpitämisestä vastannut krp sai näin kielteistä julkisuutta.” 11)
KRP on tehnyt epriin 30 000 kirjausta, ja vääristä kirjauksista nostettu syyte perustui paljolti juuri sen aiheetta kirjaamiin 6 000 täysin sivullisen henkilön kirjaamiseen. Sivullisten määrä on Pohan selvityksen luku, todellinen määrä voi olla suurempi.
Syytteitä ei hylätty siksi, etteikö meno olisi ollut täysin holtitonta, päinvastoin. Ne hylättiin siksi, että meno oli niin holtitonta, ettei siitä ollut vastuussa kukaan, eivät edes syytteeseen joutuneet.
Nämä KRP:n väärinkäytökset eivät huolettaneet Helsingin Sanomia, joka keskittyy vartioimaan Aarnio-tutkinnan pyhyyttä.
Hesari lähdesuojaa vastaan
HS pääsi jo varhaisessa vaiheessa herkuttelemaan mahdollisuudella, että muiden medioiden toimittajia joutuisi syytteeseen salassapitorikokseen yllyttämisestä. Lehden oikeustoimittaja Tuomo Pietiläinen huokui pahanilkisyyttä 19.4.2014 julkaistussa kolumnissaan:
”Aarnio-tutkijat kiinnittivät huomiota siihen, että jotkut toimittajat näyttävät suorastaan yllyttäneen Aarniota kertomaan salassa pidettävää tietoa itselleen. Yllyttäminen salassapitovelvollisuuden rikkomiseen on rikos, josta myös toimittaja voi saada tuomion.
Aarnio-tutkintaryhmä linjasi kuitenkin, että toimittajat jäävät rikostutkinnan ulkopuolelle. Kyse oli kokonaisuuden kannalta vaatimattomista rikosepäilyistä, ja toimittajilla on erityinen tehtävänsä yhteiskunnan puhtaanapitolaitoksessa eli journalismissa.
Viitisen toimittajaa isoissa mediataloissa odottaa silti Aarnio-tutkinnan pöytäkirjoja kylmä rinki työtuolillaan.” 12)
Tuossa vaiheessa Aarniota vastaan ei oltu edes nostettu syytteitä, saati että niitä olisi käsitelty. Jutun jokainen asiakirja oli siten vielä salainen, joten nämäkin tiedot oli vuodettu HS:lle. Vuotajina on ollut KRP, tutkinnanjohtajat tai valtakunnansyyttäjänvirasto. Tai kaikki kolme.
Kaikki toimittajat rakastavat vuotoja, kun salaiset asiakirjat tai tiedot päätyvät heille itselleen.
Vuodoille on myös lainsäätäjän tuki, mitä ilmentää toimittajien lähdesuoja. Tiedotusvälineillä on oikeus salata, mistä salaiset tiedot on saatu.
VKSV on koko tämän vuosituhannen kampanjoinut lähdesuojan lakkauttamiseksi. Aihe oli erityisesti Jorma Kalskeen lempilapsi, hänellä riitti röyhkeyttä kaupitella sitä jopa oikeustoimittajien tilaisuuksissa.
Kaikenlaisia vippaskonsteja poliisit ja syyttäjät ovat vuosikymmenten aikana yrittäneet lähdesuojan kiertämiseksi. Yksi ideoista on ollut juuri yrittää syyttää tai ainakin uhkailla toimittajaa syytteellä salassapitorikokseen yllyttämisestä. Sehän on helppoa, sillä ainahan voi väittää toimittajan yllyttäneen.
Juuri tähän temppuun poliisit ja syyttäjä turvautuivat Anneli Jäätteenmäen tapauksessa. Kun Sanoma Oy oli onnistunut kampanjoimaan Jäätteemäen pois pääministerin pallilta, hänet asetettiin syytteeseen salassapitorikokseen yllyttämisestä. Kovin monet toimittajat riemuitsivat tästä, mikä oli rannattoman tyhmää. Jos väkivaltakoneisto olisi onnistunut, seuraavaksi olisi asetettu syytteeseen toimittajia. Onneksi syyte hylättiin.
Tuon onnettoman episodin jälkeen Helsingin Sanomat on ainoa media, jonka olen nähnyt innostuvan mahdollisuudesta syyttää toimittajia yllytyksestä salassapitorikokseen – ja näin käytännössä likvidoida lähdesuoja.
Vanhasta murhasta vetoapua
Lokakuussa 2003 Helsingissä murhattiin ruotsalaisturkkilainen Volkan Ünsal. Palkkamurhasta tuomittiin sittemmin neljä miestä.
HS uutisoi heinäkuussa koko aukeaman jutussa vanhan palkkamurhan olevan uudelleen esitutkinnassa. Helsingin poliisilaitoksen laillisuusvalvonta oli tehnyt vuonna 2015 ilmoituksen tutkinnan puutteista, ja KRP kirjasi rikosilmoituksen keväällä 2016. 13)
KRP:n tavoitteena on osoittaa, että murhan tutkinnassa Jari Aarnion toimesta salattiin rikollispomo Keijo Vilhusen osuus. Vilhunen on Aarnio-vyyhden keskeinen henkilö.
”Murhatutkinnan yleisjohtajana toimi silloinen murharyhmän päällikkö ja Aarnion ystävä, nykyinen kansanedustaja Kari Tolvanen”, kirjoittavat Minna Passi ja Susanna Reinboth.
KRP:n tutkinnan uutisointi oli ajoitettu Aarnion huumejutun hovioikeuskäsittelyn alle, minkä uskoo sattumaksi se, joka näkemyksensä uskoon perustaa.
On perusteltua epäillä KRP:n pyrkivän tällä tutkinnalla ja HS:n mainosavulla vaikuttamaan hovioikeuteen – mahdollisuus johon HS ei edes viittaa - mutta ei juttua tietenkään voi sen aineistoa näkemättä julistaa lavastukseksi. On toinenkin syy ottaa vilpin mahdollisuus vakavasti.
Syyskuussa tulee julki aineisto, joka antaa vahvat perusteet epäillä poliisin vilppiä erään toisen henkirikoksen tutkinnassa. On perusteet epäillä siitä tuomitun syyttömälle murhasta elinkautinen, ja toisaalta on mahdollista, että osa tekijöistä on jätetty selvittämättä.
Jutun tutkinnanjohtajana toimi Kari Tolvanen. Tutkinnassa on ilmeisiä puutteita, ja puolustus vaati erittäin hyvin perusteluin lisätutkintaa. Syyttäjä kieltäytyi, ja puolustuksen valitettua VKSV:hen lisätutkinnan esti – kukapa muu kuin Jorma Kalske.
Jos Kari Tolvanen on töppäillyt tutkinnassa, tai peräti ohjannut sitä vilpillisesti, vastuussa on myös HS:n luottosyyttäjä Jorma Kalske.
Odotan suurella mielenkiinnolla, tuleeko HS:n toimitus yhtymään vaatimuksiin ottaa myös tämä murhajuttu uudelleen esitutkintaan.
Odotan, mutta en pidätä hengitystäni.
Kerettiläiset roviolle
HS:n Minna Passi ja Susanna Reinboth ovat kirjassaan, ja lukuisissa haastatteluissaan hyökänneet hyvin aggressiivisesti muutamien kollegojensa kimppuun; he nimittävät heitä Jari Aarnion luottotoimittajiksi.
Tulilinjalla ovat MTV:n Pekka Lehtinen, Iltalehden Risto Kunnas sekä aivan erityisesti Suomen Kuvalehden Pekka Anttila. Kirjassaan HS:n toimittajat hyökkäävät heitä vastaan kymmenien sivujen laajuudella. On ikään kuin näiden toimittajien oma vika, etteivät he tienneet Aarnion huumekaupoista mitään. Reinbothin ja Passin leimakirveen heilutusta ei hillitse edes se, ettei Aarnion huumekaupoista tienneet myöskään hänen esimiehensä. Eivät ainakaan virallisen totuuden mukaan.
”Aarnion läheisten toimittajien on vaikea selittää edes itselleen, että he eivät ole huomanneet vuosikymmenen skuuppia, vaikka ovat olleet ihan metrin etäisyydellä”, Reinboth sanoo” myötäili Manu Marttinen Journalistissa.
Susanna Reinboth oli 20 vuotta metrin etäisyydellä Jorma Kalskeesta, mutta ei koskaan huomannut tämän väärinkäytöksiä. Ei edes silloin, kun sai niistä todisteet käteensä. Viittaan jälleen asekauppiaan tapaukseen, jossa todisteiden väärentäminen oli Kalskeen mielestä kuten pitääkin.
Näitä Reinbothin ja Passin suoltamia parjauksia on julkaistu mediassa täysin kritiikittä, heidän väitteitään vähääkään haastamatta, vaikka tarinasta puuttuu aivan oleellinen pala: ovatko nämä luottotoimittajiksi väitetyt kirjoittaneet perättömiä? En ole huomannut yhtään esimerkkiä, jossa Reinboth ja Passi olisivat osoittaneet virheitä jonkun ”luottotoimittajan” tekstistä.
Virheiden sijaan meille tarjoillaan tällaista:
”Anttila kävi oikeudessakin näyttämässä peukkua Aarniolle. Se on ihan poikkeuksellista. Olemme istuneet lukuisissa ja lukuisissa oikeudenkäynneissä, emmekä ole koskaan nähneet mitään vastaavaa toimittajilta”, Passi jatkaa." (Journalisti).
Tämä on jo noloa. Aikuiset ihmiset argumentoivat (?) sillä kuka vilkuttaa kenellekin. Kuin esimurrosikäiset.
Ainoa silmiini sattunut, ilmeisen tuulesta temmattu, Aarnion puolesta julistanut juttu komeili Alibi-lehden kannessa vuodenvaihteessa 2013/14: ”Jari Aarnio istuu syyttömänä vankilassa”. Päätoimittaja Mika Lahtosen kirjoittama artikkeli koetti todistella otsikkoaan oikeaksi, huonolla menestyksellä.
Juttu oli pölhö, sillä tuossa vaiheessa, jolloin Aarnio oli ollut vangittuna pari kuukautta ja tutkinta vasta alussa, Lahtosella ei ollut mitään mahdollisuutta tietää onko kopissa syytön vai syyllinen mies. Sitä ei voinut tietää kukaan – Aarniota mahdollisesti lukuun ottamatta, mutta hän on jäävi.
Reinboth ja Passi eivät kuitenkaan ole hyökänneet Lahtosen kimppuun. Lahtonen on heidän kaverinsa ja istuu Reinbothin kanssa Oikeustoimittajat ry:n hallituksessa. Näin korkeaeettistä on HS:n mediakritiikki.
”Artikkeli on poistettava”
HS:n toimittajien mediakritiikin suhteettomuuteen kiinnitti omassa kirja-arvostelussaan huomiota, yhtenä harvoista, Savon Sanomien oikeustoimittaja Asta Tenhunen:
”Aarnion mediapelit ovat moittimisen ja ihmettelyn arvoisia. Painoarvoltaan menee kuitenkin pieleen, että niiden kauhistelu saa yhtä lailla tilaa kuin Aarnion rahankäytön epäselvyydet tai vakavat sivullisten lavastukset. Esitutkinta-aineistojen mukaan Aarniolle median hyppyyttäminen oli tärkeysjärjestyksessään toisarvoinen väline.” 14)
Artikkelin julkaisemisen jälkeen Susanna Reinboth soitti SS:n päätoimittajalle ja vaati koko kirjoituksen poistamista lehden internetsivuilta, uhalla että hän ja Passi kantelevat siitä julkisen sanan neuvostolle.
Se ei ole tavatonta, että lehdessä arvioidun kirjan kirjoittaja haluaa kommentoida kritiikkiä, ja oikaista siinä näkemänsä virheen. Olen itsekin tehnyt näin. Se on normaalia keskustelua.
Varsin poikkeuksellista sen sijaan on, että toimittaja vaatii koko artikkelin poistamista, koska kriitikon näkemykset eivät miellytä. Mediassa vastaavaa on tainnut harrastaa vain Ylen MOT-ohjelma, ja siitäkin on jo vuosia, silloin kun siellä tonttuilivat Ari Korvolan, Martti Backmanin ja Matti Virtasen tapaiset uskonsoturit.
Savon Sanomat tarkisti artikkelin Reinbothin väitteiden vuoksi, todeten ettei siinä ole virheitä. Niinpä Tenhusen kirja-arvostelu edelleen löytyy kokonaisuudessaan alla olevasta linkistä, joten jokainen voi arvioida sen asiallisuuden.
Olisikohan HS:lle ollut arin paikka tämä Tenhusen huomio:
”Esipuheessaan toimittajat kirjoittavatkin kirjan olevan heidän tulkintansa aineistosta ja havainnoista pitkässä prosessissa.”
”Kirja pitäisikin lukea yhtenä asiantuntijatulkintana, sillä se on voimakkaasti kirjoittajiensa näköinen. Se ei ole neutraali kirja vyyhdistä, vaan kokoelma siitä, mikä kirjailijoita on eniten Aarnio-jutussa ärsyttänyt ja ihmetyttänyt.”
Muistaen, kuinka vimmaisesti Reinboth ja Passi hyökkäävät niitä vastaan, jotka ovat rohjenneet osoittaa Aarnio-tutkinnassa puutteita, ellei suorastaan väärinkäytöksiä, tämä Tenhusen havainto on erityisen kiinnostava:
”Samoin kirjassa kuvataan esimerkiksi eräs Kuopion huumepoliisin naiskonstaapeli sekavia kirjeitä raapustelleeksi kantelijaksi, jonka kirjelmät eivät johtaneet mihinkään. Todellisuudessa poliisi kanteli etsinnän kohteeksi joutumisesta Aarnio-tutkinnan yhteydessä ja voitti prosessinsa.
Aarnio-tutkintaryhmä tosin on jaksanut toistuvasti valittaa siitä, joten ratkaisulle on haussa vielä valituslupa korkeimmasta oikeudesta - ei siis Kuopion poliisien takia, vaan juuri toisinpäin: tiettyjä tutkintaryhmän virheitä sivullisille ei ole meinattu myöntää useista oikeuden ratkaisuista huolimatta.
Eivätkä konstaapelin muutkaan kantelut harhaan menneet: Hän pyysi siirtämään erään rekisteriasian tutkittavaksi toiselle poliisiyksikölle kuin Aarnio-ryhmälle. Se siirrettiin, tutkinta valmistui ripeästi ja päättyi konstaapelille myönteisesti.”
Yhteenveto
Helsingin Sanomat ansaitsee kiitokset ja kehut siitä, että se antanut kahden toimittajansa käyttää tavattoman paljon työaikaa erittäin tärkeään oikeusjuttuun. Se on juuri sellaista resurssointia, jota maan suurimmalta maakuntalehdeltä sopii odottaakin.
Kaikki ei kuitenkaan ole mennyt aivan putkeen.
HS:n toimitus on asettunut siilipuolustukseen Aarnio-tutkinnan ympärille, ja puraisee jokaista, joka rohkenee epäillä ettei siinä ole kaikki kunnossa. Näin HS on ryhtynyt tutkinnan takuumieheksi. Tässä roolissaan HS vähättelee esimerkiksi KRP:n rikollista toimintaa ja peittelee syyttäjien vilppiä.
Syyttäjien osalta HS on luopunut toimittajille kuuluvasta vallan vahtikoiran roolista, ja ryhtynyt vallan takuumieheksi. Se on kääntänyt vahtikoiran roolin päälaelleen: se vahtii muiden toimittajien toimintaa, vallanpitäjien puolesta.
Kaiken kaikkiaan HS:n toimittajat näyttäytyvät pikemmin oikeusjutun osapuolilta, tai yhden osapuolen avustajilta, kuin riippumattomilta journalisteilta.
Se on huono juttu se.
Vepe Hännisen ja Jari Aarnion kirja Myrkky julkaistaan 30.8. Kirjoittajia ja kustantajaa on ilmeisesti painostettu poikkeuksellisen kovaa, päätellen Hännisen facebook-sivulle 19.8 laittamasta päivityksestä:
”Nyt vihdoin Myrkylle julkaisupäivä: 30.8. P. Toivottavasti teos herättää asiallisen ja rehellisen keskustelun suomalaisen oikeusjärjestelmän luotettavuudesta ja sananvapauden toteutumisesta. Jos viranomaisten toimien kyseenalaistamista koetetaan estää ennakkosensuurilla tai kunnianloukkaussyytteillä, herää kysymys, eroaako järjestelmämme lopultakaan venäläisestä "demokratiasta".
Odotan mielenkiinnolla, asettuuko HS tukemaan sananvapautta, vai jatkuuko ”kerettiläisten” metsästys.
LÄHTEITÄ JA LISÄTIETOJA:
1) HS:n artikkelin nettiversio: http://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005269786.html
2) HS 8.10.2014: http://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000002767505.html
3) http://www.iltalehti.fi/uutiset/2016092622374745_uu.shtml
4) http://www.mikkoniskasaari.fi/node/243
5) http://www.iltalehti.fi/uutiset/2h016011520964676_uu.shtml
6) Soukolan toiminnasta Teräasekeskukseen kohdistuneessa rikoksessa mm. tässä ASE-lehdessä julkaistussa artikkelissa: http://www.mikkoniskasaari.fi/node/215
7) Journalisti 3.3.2017: https://www.journalisti.fi/artikkelit/2017/3/kaikkien-aikojen-skuuppi/
8) HS 24.3.2917: http://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005139755.html
9) ASE-lehti 3/2012: http://www.mikkoniskasaari.fi/node/139
10) MTV ”Elinkautinen” 9.12.2015: https://www.mtv.fi/uutiset/mielipiteet/artikkeli/kommentti-epailtyjen-re...
11) Journalisti 13.2.2017 https://www.journalisti.fi/ajankohtaiset/keisari-aarnio/
12) HS 19.4.2014: http://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000002725233.html
13) HS 13.7.2017: http://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005288921.html
14) Savon Sanomat 13.2.2017: http://www.savonsanomat.fi/kotimaa/Kommentti-Aarnio-kirja-vastaa-kysynt%...