Tekaistut todisteet ja jyrkästi kiellettyyn analogiseen rikosoikeuteen turvautuminen eivät pelastaneet kihlakunnansyyttäjä Juha-Mikko Hämäläistä, jonka ajama syyte romahti Helsingin hovioikeudessa.
Heinäkuun 3. oli juhlapäivä. Pieksimme Helsingin hovioikeudessa avustajani, OTM Ilkka Ukkosen kanssa Helsingin syyttäjänviraston ja poliisilaitoksen; asiallisesti myös valtakunnansyyttäjänviraston ja Poliisihallituksen. Jälkimmäisten suojeluksessa kyhätty juttu, joka perustui todisteiden vääristelemiseen ja poliisien ja syyttäjien häikäilemättömään valehteluun, romahti. Minuun kohdistettu syyte törkeästä kunnianloukkauksesta hylättiin.
Muistutan olevan sinällään aivan normaalia, että hovioikeus päätyy eri ratkaisuun kuin käräjäoikeus. On myös aivan normaalia, että osa syytteistä hylätään – silloin olisi syytä huoleen, ellei hylättäisi. Syyttämiskynnyksen tulee olla alhaisempi kuin tuomitsemiskynnyksen, eikä se, että syyttäjä häviää juttunsa vielä osoita, että syyte olisi nostettu väärin perustein.
Tässä jutussa ei kuitenkaan mikään ollut normaalia. Tosin valitettavasti ei sekään ole ainutlaatuista, että poliisi vääristelee todistusaineistoa, eikä ole ainutlaatuista, että syyttäjä syyttää tietoisesti valheellisin perustein, mutta ei se nyt ihan joka päivästäkään ole.
Valtionsyyttäjä Jorma Äijälä teki keväällä 2013 rikosilmoituksen salassapitorikoksesta, aiheena helmikuussa julkaistu artikkelini, joka koski Varsinais-Suomen käräjäoikeuden antamaa tuomiota. Kuten Helsingin HO:n tuomiosta ilmenee, se oli Anneli Auerin seksuaalirikosjuttu. Tuomio ja jutun kaikki aineistot olivat salaisia; sain ne kaikki käyttööni.
Toimittaja ei voi syyllistyä salassapitorikokseen julkistaessaan tietoa salaiseksi määrätystä aineistosta. Tämä on vähän pelkistettyä, mutta tarkkuus riittää tässä yhteydessä.
Helsingin poliisilaitoksella oli siis toimeksianto ryhtyä artikkelin vuoksi kostotoimiin, mutta Äijälän esittämä rikosnimike oli mahdoton. Siksi tutkinnanjohtaja, rikostarkastaja Urpo Mäkelä ja ”tutkija”, rikosylikonstaapeli Paula Viitasaari alkoivat vääntää juttua törkeäksi kunnianloukkaukseksi.
Kunnianloukkauksen perustunnusmerkki on, että on esitetty valheellinen tieto tai vihjaus. Minun artikkelissani ei ole virheitä, siinä ei ole vääriä saati valheellisia tietoja. Artikkelissani kaikki pitää paikkansa, päinvastoin kuin poliisien ja syyttäjien tarinoissa, joissa mikään ei ole totta.
Niinpä tutkinnanjohtaja Urpo Mäkelä tekaisi tai tekaisutti väärät todisteet. Todennäköistä on, että leikkaa liimaa -työn teki alaisensa Paula Viitasaari. On syytä epäillä, että huijauksesta oli päättämässä myös kihlakunnansyyttäjä Kimmo A. Virtanen.
Mäkelä ja Viitasaari ottivat Varsinais-Suomen käräjäoikeuden yli sata sivua pitkän tuomion neljältä sivulta irrallisen virkkeen, tai virkkeestä yhden lauseen. Ne olivat kohdista, joissa käräjäoikeus piti asianomistajien kertomuksia uskottavina. Sivulta peitettiin kaikki muu paitsi valitut lauseenpätkät, jotta ei näkyisi mihin asiakohtaan ne liittyvät.
Sitaatit olivat sellaisista tuomion kohdista, joita artikkelissani ei lainkaan käsitelty. Niistä tuomion kohdista, joita artikkelissani käsittelin, poliisit tietenkin sivuuttivat.
Sivuutan vain toteamuksella, että tällainen todisteiden vääristely on kerrassaan oivallista sekä valtakunnansyyttäjänviraston, että Poliisihallituksen mielestä.
Näiden väärien todisteiden turvin kis Kimmo A. Virtanen nosti syytteen törkeästä kunnianloukkauksesta. Virtanen valehteli, kuten valehtelivat myös ”todisteet” tekaisseet Mäkelä ja Viitasaari. Valehtelua alleviivasi, ettei Virtanen edes yrittänyt esittää artikkelista vääriä väitteitä.
Huijaus oli rakennettu sen varaan, etten pysty esittämään Varsinais-Suomen KO:n tuomiota, en siten osoittamaan poliisien ja syyttäjän ”todisteita” vääriksi, enkä todistamaan oikeiksi selostuksiani niistä tuomion kohdista, joita olin käsitellyt. Samoin luotettiin siihen, että koko juttu saadaan salaiseksi. Yhteen vetäen: poliisit ja syyttäjä luottivat siihen, että saavat minut tuomittua salaisessa oikeudenkäynnissä tekaistuilla todisteilla rikoksesta jota ei ole tapahtunut. Salaisuus oli elintärkeä, ettei todisteiden vääristeleminen tulisi julki.
Tähän uskoi myös syyttäjäksi vaihtunut Juha-Mikko Hämäläinen. Hänelle oli shokki, kun käräjäoikeuden istunnossa pistin pöydälle aidot sivut niistä tuomion kohdista, joista leikkeet oli tehty, Hämäläinen luopui kaikista väitteistään, että artikkelissa olisi ollut vääriä väitteitä, samoin ”todisteistaan”. Näin Hämäläinen de facto tunnusti koko syytteen perustuneen valehteluun.
Syyttämisestä hän kuitenkaan ei luopunut, vaan sepitti, käräjätuomari Mitja Korjakoffin tiukasti paimentaessa, miten artikkeli olisi muutoin ollut halventava. Näiden Hämäläisen hätäpäissään sepittämien selitysten turvin kät Mitja Korjakoff tuomitsi minulle 100 päiväsakkoa törkeästä kunnianloukkauksesta.
Olimme vaatineet Varsinais-Suomen KO:n tuomion luovuttamista meille, ”yhtäläiset aseet” periaatteen perusteella. Korjakoff kieltäytyi.
Valitimme hovioikeuteen, joka määräsi tuomion luovutettavaksi, koska ei oikeusvaltiossa nyt kerta kaikkiaan käy päinsä, että syyttäjä ratsastaa todisteilla, joita puolustus ei saa nähdä. Minun kannaltani oli yhtä tärkeää, että tuo HO:n tuomio on julkinen. Samalla HO myös julkisti, mitä oikeusjuttua artikkelini käsitteli. Siihen asti en ollut voinut sitä kertoa.
Asian pääkäsittelyssä hovioikeudessa 7.5. Juha-Mikko Hämäläinen turvautui uudelleen tekaistuihin todisteisiin, joista hän oli jo kertaalleen luopunut.
”Täytyy kyllä sanoa, että ole ikinä tällaisia todisteita nähnyt”, puisteli Ilkka Ukkonen päätään.
Ennen kaikkea Hämäläinen turvautui analogiseen rikosoikeuteen. Hän toisteli artikkelissa julkaistun salaiseksi määrättyä aineistoa, salassa pidettävää tietoa ja niin edelleen. Toisin sanoen: oli tapahtunut salassapitorikos. Koska siitä ei kuitenkaan voi toimittajaa tuomita, olisi tuomittava törkeästä kunnianloukkauksesta, tosin salassapitorikoksen perusteilla, koska törkeälle kunnianloukkaustuomiolle ei ollut perusteita....
Analoginen rikosoikeus on jyrkästi oikeusvaltion pyhimpien periaatteiden vastaista. Se oli käytössä Stalinin Neuvostoliitossa, muistaakseni vuodesta 1930. Siitä luovuttiin pian sen jälkeen kun itänaapuri pääsi eroon Stalinista. Voi olla, että analogista rikosoikeutta on harjoitettu ja harjoitetaan joissain muissakin maissa, mutta oikeusvaltioissa se on jyrkästi kiellettyä. Joten Suomen syyttäjälaitos turvautuu siihen.
Ei mennyt läpi.
Helsingin hovioikeus hylkäsi 3.7.2018 syytteen. Se totesi, ettei artikkelissa ollut virheellisiä eikä vääriä tietoja ja mitä tulee tekaistuihin ”todisteisiin”, HO siteeraa lausumaani ettei niillä ole mitään yhteyttä kirjoittamaani artikkeliin. Hyvin tärkeää myös tämä: tuomio on julkinen.
Koko pitkän prosessin tulos oli jälleen uusi vahvistus sille, mistä niin paljon olen kirjoittanut: poliisi väärentää todisteita, ja syyttäjät hautaavat nämä rikokset.
Miten on valtakunnansyyttäjänvirasto, Poliisihallitus, Helsingin poliisilaitos, Helsingin syyttäjänvirasto: kannattiko?
LÄHTEITÄ JA LISÄTIETOJA:
Helsingin hovioikeus 3.7.2018, tuomio 18/128841, asia nro R 17/550