Poliisit ja syyttäjät väärentävät todisteita, toisilleen he varmistavat syytesuojan, ja kriitikkonsa kimppuun he käyvät aparaatien koko voimalla.
Kihlakunnansyyttäjä Juha-Mikko Hämäläinen on väärentäjä. Koska Hämäläisellä ei ollut mitään todisteita ajamansa rikossyytteen tueksi, hän turvautui väärennettyihin todisteisiin.
Ei ole varmuutta, osallistuiko Hämäläinen väärennösten valmistamiseen tai siitä päättämiseen, mutta hän oli tarkkaan tietoinen siitä, että todisteet olivat väärennöksiä, kuten jäljempänä osoitan.
Hämäläinen on myös tunnustanut todisteet väärennöksiksi, joskin hän epäilemättä tulee väittämään, ettei väärennettyjen todisteiden käyttö ole mikään rikos. Kun väärentäjinä ovat poliisit ja syyttäjät.
Hämäläisen väärennökset nostaa tikunnokkaan se, että hänen käsissään on MV -nettisivuston ylläpitäjän Ilja Janitskin lukemattomien rikossyytteiden syyteharkinta. Jos ja oletettavasti kun vangittuna olevaa Janitskia vastaan nostetaan syytteitä muun muassa törkeistä kunnianloukkauksista, oikeussalissa ovat vastakkain Suomen pahimman vaino- ja vihasivustojen ylläpitäjä - ja todisteita väärentävä syyttäjä.
Siinäpä medialla ihmettelemistä.
Hämäläisen rikosnimikkeet
Väärentämiseen ja todistusaineiston vääristelemiseen syyllistyy sekä se, joka konkreettisesti tekee väärennöksen, siis valmistaa väärennöksen, että se joka käyttää väärennöstä todisteena.
”Todistusaineiston vääristeleminen. Joka saadakseen syyttömän tuomituksi rangaistukseen tai muuten toista vahingoittaakseen kätkee, hävittää, turmelee, muuntaa tai muuten vääristää tuomioistuimessa tai rikosasian esitutkinnassa todisteena tarpeellisen esineen, asiakirjan tai muun todisteen, jolla hänen tietensä on merkitystä asiassa, on tuomittava todistusaineiston vääristelemisestä sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.
Todistusaineiston vääristelemisestä tuomitaan myös se, joka 1 momentissa mainitussa tarkoituksessa antaa perättömäksi tai vääristellyksi tietämänsä todisteen käytettäväksi tai itse käyttää sitä harhauttavalla tavalla tuomioistuimessa tai rikosasian esitutkinnassa”
säätää rikoslain 15 luvun 7 pykälä. Saman luvun 8 pykälä säätää törkeästä todistusaineiston vääristelemisestä:
”Jos todistusaineiston vääristelemisessä
1) aiheutetaan vakava vaara, että syytön tuomitaan vankeuteen tai muuhun ankaraan seuraamukseen,
2) rikoksen kohteena on erityisen merkityksellinen todiste tai
3) rikos tehdään erityisen suunnitelmallisesti ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä on tuomittava törkeästä todistusaineiston vääristelemisestä vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään kuudeksi vuodeksi.”
Siinä on määritelty rikos, josta kihlakunnansyyttäjä Juha-Mikko Hämäläistä ja hänen neljää rikoskumppaniaan on syytä epäillä.
Kyseeseen voisi tulla myös rikoslain 33 luvun 1 pykälän kriminalisoima väärentäminen:
”Joka valmistaa väärän asiakirjan tai muun todistuskappaleen tai väärentää sellaisen käytettäväksi harhauttavana todisteena taikka käyttää väärää tai väärennettyä todistuskappaletta tällaisena todisteena, on tuomittava väärennyksestä sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi” ja sen törkeä tekomuoto (RL 30:2).
Koska todisteet väärennettiin oikeudenkäyntiä varten, ja Hämäläinen käytti niitä oikeudenkäynnissä, 15 luvun mukainen rikos on kuitenkin ilmeisempi.
Kaikki rikokseen osalliset ovat virkamiehiä, he ovat tehneet rikoksensa virkamiehinä, joten heitä on syytä epäillä myös virka-aseman väärinkäyttämisestä, sen törkeästä tekomuodosta:
”Jos virka-aseman väärinkäyttämisessä
1) tavoitellaan huomattavan suurta hyötyä tai
2) pyritään aiheuttamaan erityisen tuntuvaa haittaa tai vahinkoa tai
3) rikos tehdään erityisen suunnitelmallisesti tai häikäilemättömästi ja virka-aseman väärinkäyttäminen on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä”
on rangaistus vähintään neljä kuukautta ja enintään neljä vuotta vankeutta ja viraltapano.
Rikosilmoitus koskee kaikkiaan viittä poliisia ja syyttäjää.
Koska heistä kolmen osallisuus rikokseen on kiistaton, koska myös kahden muun osallisuus on todennäköinen, tutkinnanjohtajiksi määrätyt kihlakunnansyyttäjä Jukka Haavisto ja rikoskomisario Heikki Sandberg aikovat jättää rikokset tutkimatta.
Jukka Haavisto tunnetaan Jari Aarnio -jutun toisena, kiistanalaisena tutkinnanjohtajana.
Väärennökset tehtiin VKSV:n tarpeisiin
Julkaisin helmikuussa 2013 kaksi artikkelia suurta huomiota saaneesta oikeusjutusta, jossa langetettiin pitkiä vankeustuomioita hyvin heikon näytön perusteella. Näyttö perustui yksinomaan asianomistajien kertomuksiin, ja heistäkin yksi kiisti väitetyt tapahtumat kokonaan.
Asiasta oli tuolloin Turun käräjäoikeuden tuomio. Vaikka KO tuomitsi syytetyille pitkiä vankeustuomioita, se myös hylkäsi asianomistajien kertomuksista laajoja kokonaisuuksia, epäuskottavina.
Huomattakoon, että samaan asiakokonaisuuteen kuuluu myös toinen rikosjuttu, josta antamassaan tuomiossa Vaasan hovioikeus hylkäsi noiden samojen asianomistajien kertomukset kokonaan, epäuskottavina.
Koko soppa on malliesimerkki täysin ala-arvoisesta poliisi- ja syyttäjätyöstä, joten valtakunnansyyttäjänvirasto (VKSV) on koordinoinut kostotoimia niitä kohtaan, jotka ovat lausuneet oikeusprosesseista ”väärin”. Esimerkiksi tehneet todistajina havaintoja, jotka eivät sovi poliisien ja syyttäjien virityksiin.
VKSV:ssä kostotoimia koordinoi valtionsyyttäjä Jorma Äijälä, joka oitis teki artikkeleistani rikosilmoituksen, väittäen niissä syyllistytyn törkeään kunnianloukkaukseen.
Kunnianloukkauksen perustunnusmerkki on ”Joka esittää toisesta valheellisen tiedon tai vihjauksen –-”.
Kunnianloukkauksen perusjuttu on siis valheellinen tieto. Montako valheellista kohdan Jorma Äijälä artikkeleistani osoitti? Ei ainuttakaan.
Tutkinnanjohtajaksi tuli Helsingin poliisilaitoksen rikostarkastaja Urpo Mäkelä. Tutkijaksi tuotiin Paula Viitasaari, Helsingin poliisilaitoksen rikosylikonstaapeli, joka tuolloin työskenteli valtakunnansyyttäjävirastossa, hautaamassa poliisien rikoksia. VKSV halusi siis juttuun oman luottopoliisinsa.
Montako valheellista kohtaa Urpo Mäkelä ja Paula Viitasaari artikkeleistani löysivät? Eivät ainuttakaan.
He koristelivat esitutkintapöytäkirjan tutkintailmoituksensa sellaisilla väitteillä, kuin että artikkeleissa on ”vihjauksia siitä, että uhrit olisivat valehdelleet asian rikosprosessissa”. 1)
Mäkelä ja Viitasaari valehtelivat. Artikkeleissa ei ole sellaisia väitteitä eikä vihjauksia.
Mäkelällä ja Viitasaarella oli siis valtionsyyttäjän toimeksianto osoittaa todeksi Jorma Äijälän tahto, että artikkeleissa olisi oltava valheellista tietoa. He epäonnistuivat. Kaikki artikkeleissa esitetty pitää tarkasti kutinsa – päinvastoin kuin poliisien ja syyttäjien tarinat, joiden yhtymäkohdat todellisuuteen ovat enintään satunnaisia.
Oli löydettävä muita keinoja.
Päätettiin väärentää todisteet.
Näin väärennökset tehtiin
Tammikuussa 2015 Helsingin poliisilaitos ilmoitti, että asiassa on tehty lisätutkinta, Helsingin syyttäjänviraston pyynnöstä. Minulle oli varattu tilaisuus tutustua sen aineistoon poliisilaitoksella. Asiakirjojen kopioita he eivät suostuneet luovuttamaan, ja eikä niistä annettaisi kopiota, vaikka kävisin paikan päällä.
Tätä alleviivasi muun muassa tutkinnanjohtaja Urpo Mäkelä. Hän perusteli sitä sillä, että lisätutkinta sisältää tuon Turun käräjäoikeuden tuomioin, joka oli määrätty salassa pidettäväksi. 2)
Asianosaisilla on oikeus jutun kaikkiin asiakirjoihin, ja Urpo Mäkelän toiminta oli täysin poikkeuksellista. Niinpä kieltäydyin käymästä poliisilaitoksella, ja jäin odottamaan mitä poliisit ja syyttäjät ovat keittäneet kokoon.
Tuon Turun käräjäoikeuden tuomion saannilla sinällään minulla ei ollut mitään kiirettä, koska olin sen saanut jo syksyllä 2012, samalla kun jutun kaiken esitutkinta-aineiston. Juuri sen aineiston perusteella olin kirjoittanut artikkelini.
Paljon myöhemmin tuli tietooni, että kihlakunnansyyttäjä Kimmo A. Virtanen oli jo 18.12.2014 päivännyt haastehakemuksen törkeästä kunnianloukkauksesta runoillen ”Niskasaari ja Lahtonen ovat esittäneet --- valheellisia tietoja tai vihjauksia ---” ”Kirjoituksessa on annettu väärää tietoa siitä, miten käräjäoikeus oli arvioinut [–-] asianomistajina antamia kertomuksia. Kirjoituksissa on esitetty [asianomistajien] kertomusten olevan valtaosin valheellisia sekä perättömiä ja [–-] antamien kertomuksen olevan kyseenalaisia”. 3)
Virtanen ei kiinnittänyt väitteitään mihinkään artikkeleiden kohtiin. Hän ei siis edes yrittänyt osoittaa, missä artikkeleiden kohdissa olisi lausuttu, kuten hän väitti.
Sain ”Li2” aineiston eteeni vasta 7. lokakuuta vuonna 2016, samoin Virtasen nostaman syytteen, ja sen tueksi esitetyt ”todisteet”.
Helmikuussa 2013 kirjoitin muun muassa näin:
”Kaiken kaikkiaan käräjäoikeuden enemmistökin hylkäsi kaikki sellaiset syytteet, joissa väitettiin olleen, tai jossa saattoi olla ulkopuolisia näkijöitä. Vain ne syytteet menestyivät, joissa kuvatut teot olivat tapahtuneet pelkästään syytettyjen, ja [asianomistajiksi nimettyjen] kesken.”
Käräjäoikeus siis hylkäsi asianomistajien kertomuksista suuria kokonaisuuksia, ja niistä kerroin. Tämän kylmän faktan peittämiseksi poliisit ja syyttäjät olivat valikoineet käräjäoikeuden yli 130-sivuisesta tuomiosta neljä (4) sivua, joista oli peitetty kaikki muu teksti, paitsi yksi tai kaksi virkettä, yhdessä tapauksessa virkkeen puolikas.
Kimmo A. Virtasen ”todisteet” olivat tällaisia tyhjille sivuille jätettyjä lausahduksia:
”[Asianomistajien] kertomuksia pidetään tältä osin muun niitä tukevan näytön valossa riittävän luotettavina, jotta tuomitsemiskynnys ylittyy”.
” , [asianomistajien] kuvaava ja havainnollinen kertomus valokuvaamisesta on uskottava ja riittävä näyttö asiassa”. 4)
Oli noin kolmen minuutin työ osoittaa kaikki nämä ”todisteet” väärennöksiksi, vertaamalla niitä toisaalta käräjäoikeuden tuomioon, ja toisaalta lehtiartikkeleihin.
Jokainen ”todisteeksi” valmistettu väärennös oli otettu lähes 30 syytekohtaa arvioivan tuomion sellaisesta osasta, jota en artikkeleissani lainkaan käsitellyt.
Yksikään syyttäjän ”todiste” ei kosketellut sellaista tuomion osaa, jota olin artikkeleissa käsitellyt.
Poimimalla tuomiosta tällaisia kohtia, joista löytyy käräjäoikeuden asianomistajien kertomukset hyväksyvä maininta, poliisit ja syyttäjät arvelivat voivansa petkuttaa käräjäoikeutta uskomaan, että artikkeleiden selostukset tuomion niistä kohdista, joissa asianomistajien kertomukset hylättiin epäuskottavina, olisivat valheellisia väitteitä.
Väärennös oli niin kömpelö, että jokainen lukija varmaan kysyy, miksi he uskalsivat tämän tehdä. Kolmesta syystä.
1. Artikkeleissa käsitelty käräjäoikeuden tuomio oli siis julistettu salaiseksi. He laskivat saavansa sillä perusteella salaiseksi myös lavastamansa kunnianloukkausjutun käsittelyn.
2. He laskivat, ettei puolustus joko pysty, tai uskalla tuoda saliin aitoa tuomiota.
3. Esitutkintapöytäkirjojen ja muiden todisteiden väärentäminen on valtakunnansyyttäjäviraston erityisessä suojeluksessa (mistä esitän jatkossa myös muuta evidenssiä) joten kaikissa tapauksissa heidän riskinsä joutua rikoksestaan vastuuseen olisi pieni.
Jää silti oman tutkimuksensa asiaksi selvittää, kuinka he pystyivät laskemaan saavansa juttuun sellaisen käräjätuomarin, joka on valmis edistämään heidän rikostaan.
Millainen käräjätuomari hyväksyy ”todisteeksi” paperin, jossa on yksi virke tai sellaisen puolikas, ja josta ei edes näe mistä se on kopioitu? Vai onko se kenties naputeltu syyttäjän toimistossa.
Koska Hämäläinen ja kumppanit saivat käräjätuomarin määräämään koko kunnianloukkausoikeudenkäynnin salaiseksi, tästä artikkelista on jätetty pois kaikki jutun asianomistajia ym yksilöivät tiedot. Mukana ovat vain poliisien ja syyttäjien rikokset. Käräjäoikeuden käyttämät salausperusteet eivät nimittäin koske niitä.
Hämäläinen tunnusti väärennökset
Juttu käsiteltiin Helsingin käräjäoikeudessa 20. joulukuuta 2016. Syyttäjäksi oli Kimmo A. Virtasen tilalle vaihtunut Juha-Mikko Hämäläinen. Hän kertoo vain perineensä jutun, mikä saattaa olla totta, mutta saattaa olla olemattakin.
Syyte oli entisellään, törkeä kunnianloukkaus, koska esitetty valheellisia väitteitä. Samoin entisellään syyttäjän ”todisteet”: neljä väärennettyä sivua. Hänen ainoat todisteensa.
Sitten me nostimme pöydälle käräjäoikeuden aidot sivut, jotka osoittivat ettei syyttäjän todisteilla ollut mitään yhteyttä artikkelin tietoihin. Ilmoitimme myös valmiuden jättää todisteeksi koko kiistanalainen Turun käräjäoikeuden tuomio, jotta voidaan tutkia kuka asiassa valehtelee
Puolustukseen koko ajan peittelemättömän vihamielisesti suhtautunut käräjätuomari Mitja Korjakoff sai yhden monista raivokohtauksistaan, mutta mielenkiintoisin oli syyttäjä Hämäläisen reaktio.
Hämäläiseltä pääsi pitkä huokaus, ja hän pyysi taukoa.
Tauon jälkeen Hämäläinen ilmoitti luopuvansa kaikista artikkeleiden vääriä ja valheellisia tietoja koskevista väitteistään, samoin neljästä ”todisteestaan”, ainoista todisteistaan.
Hämäläisellä ei olisi ollut mitään pakkoa luopua todisteistaan, jos ne olisivat olleet kuranttia tavaraa.
Hän luopui, koska todisteet olivat väärennöksiä.
Luopuessaan myös väitteistään, että artikkeleissa olisi ollut vääriä tietoja, Hämäläinen tunnusti kollegansa Kimmo A. Virtasen valehdelleen kuin humalainen hevoskauppias, syytettään laatiessaan.
Valehtelijaksi Hämäläinen tietysti tunnusti myös itsensä. Olihan hän koko ajan tiennyt todisteet väärennöksiksi, ja syytteen väitteet perättömiksi.
Yhteenvetona: minä olin kirjoittanut totta, syyttäjät olivat valehdelleet.
Hämäläinen ei kuitenkaan luopunut jutustaan kokonaan, vaan sepitti istunnossa, käräjätuomari Mitja Korjakoffin tuimasti paimentaessa, kokonaan uuden syytteen ja teonkuvauksen.
Kunnianloukkauksen toinen tunnusmerkki on ”2) muuten kuin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla halventaa toista”, ja sen varassa Hämäläinen sitten kasasi sekavia selityksiä, miksi artikkeli olisi kuitenkin halventava. Niillä ei ole paljon väliä, sillä Hämäläisen hätävalheilla ei ole mitään totuusarvoa.
Käräjätuomari Korjakoffille ne toki kelpasivat. 5)
Rikoksesta epäillyt
Jätin törkeästä väärennöksestä ja virka-aseman törkeästä väärinkäyttämisestä rikosilmoituksen. Rikoksista epäiltyjä on viisi.
Väärennökset on tehty rikostarkastaja Urpo Mäkelän tutkinnanjohtajuudessa, ja jo siksi hän on niistä automaattisesti vastuussa. Mäkelä on myös tiennyt Li2:n todisteet väärennöksiksi, juuri siksi hän vuonna tammikuussa 2015 kieltäytyi lähettämästä ”todisteista” kopiota. Mäkelä totta kai ymmärsi, että näkisin ”todisteet” heti väärennöksiksi, ja tekisin niistä rikosilmoituksen heti, kun saisin kopiot käsiini.
Väärennökset on valmistettu kihlakunnansyyttäjä Kimmo A. Virtasen toimeksiannosta, ja hän on myös käyttänyt niitä, nostaessaan syytteen väärennösten varassa.
Kihlakunnansyyttäjä Juha-Mikko Hämäläinen tunnusti käräjäoikeudessa, että hänellä on koko Turussa annettu tuomio. Hän siis on tiennyt käyttävänsä väärennettyjä todisteita, minkä toki osoittaa jo hänen kiireensä niistä luopua, kun totuus laskeutui pöydälle.
Näiden kolmen herran osallisuus rikokseen on kiistaton.
Rikosylikonstaapeli Paula Viitasaari näytteli jutussa ”tutkijaa”. Väärennettyjen sivujen valmistaminen kuuluu normaalisti juuri tutkijalle. Hän on todennäköisesti myös vastuussa esitutkintapöytäkirjaan kirjatuista valheista. On vahvasti perusteltua epäillä Viitasaarta osallisuudesta väärennösten valmistamiseen, ja käyttöön koottaessa esitutkintapöytäkirjan lisäpöytäkirjaa.
Valtionsyyttäjä Jorma Äijälä teki rikosilmoituksen, joka hänen on täytynyt tietää perättömäksi ainakin kunnianloukkauksen osalta. Äijälän ilmoitus on tosin merkitty puhelimitse annetuksi, ja kirjattu kovin sekavasti.
Kyseessä kuitenkin on ilman epäilystä nimenomaan VKSV:n kosto-operaatio. Kuinka todennäköistä on, että Mäkelä ja Virtanen olisivat turvautuneet todisteiden väärentämiseen neuvottelematta rikosilmoituksen tehneen valtionsyyttäjän kanssa?
VKSV on jutun keskiössä, sillä epäillyistä ainakin kolme työskenteli valtakunnansyyttäjän virastossa silloin, kun rikollinen operaatio pantiin käyntiin, mikä tapahtui todennäköisesti vuodenvaihteessa 2013/2014, ja viimeistään syksyllä 2014. Äijälän lisäksi Paula Viitasaari työskenteli tuolloin VKSV:ssä ja varta vasten irrotettiin sieltä tätä juttua varten Helsingin poliisilaitokselle.
Juha-Mikko Hämäläinen toimi valtionsyyttäjänä 1.11.2010 – 29.2.2016. Tästä syystä en ihan suoraltaan usko hänen väitettään, ettei hän olisi ollut jutussa mukana aiemmin, olisi vain ”perinyt” sen.
On hyvin paljon mahdollista, että asiaa on käsitelty valtakunnansyyttäjänvirastossa laajemminkin. Rikos on kaikkiaan niin röyhkeä, että se viittaa VKSV:n mukanaoloon. On mahdollista, että juttuun on sekaantunut muitakin valtionsyyttäjiä, ainakin yllyttäjinä. Se on niitä asioita, jotka esitutkinnassa pitäisi selvittää.
Esitutkinta aiotaan estää
On kuitenkin aika ilmeistä, ettei poliisilla ja syyttäjillä ole pienintäkään aikomusta päästää väärennöksiä esitutkintaan. Sen voi kuka tahansa päätellä hyvin ilmeisestä seikasta. Kansalaisen näkökulmasta poliisi ja syyttäjä eivät voi virassaan juuri sen pahempaa rikosta tehdäkään, kuin väärentää todisteita. Kaikki epäillyt kuitenkin jatkavat viroissaan, ilman pienintäkään kysymysmerkkiä. Hämäläinen on peräti nimetty syyttäjäksi MV-juttuun, jonka mediahuomio tulee korkealla todennäköisyydellä olemaan suuri.
Kunnianloukkausjuttu on Helsingin hovioikeudessa, joka on jo päättänyt järjestää suullisen käsittelyn; se on mahdollisesti tammikuussa. Arvelen Hämäläisen saapuvan sinne sepitelmiään puolustamaan, väärennöksistään vähän välittäen.
Rikosilmoitukseni on jaettu kahteen osaan, ja kahdelle tutkinnanjohtajalle.
Itä-Uudenmaan syyttäjänviraston kihlakunnansyyttäjä Jukka Haaviston alaa ovat poliisit, siis Urpo Mäkelä ja Paula Viitasaari. Käytännön tutkinta kuuluisi siten Itä-Uudenmaan poliisilaitoksen poliisirikososastolle. 6)
Helsingin poliisilaitoksen rikoskomisario Heikki Sandbergin kontolla ovat syyttäjät Kimmo A. Virtanen, Juha-Mikko Hämäläinen ja Jorma Äijälä. 7)
Haastattelin molempia herroja toukokuun lopulla, ja heidän avoin pilkallisuutensa ei jättänyt epäselväksi aikomuksiaan haudata koko juttu.
”Tässä on esiselvitys käynnistetty. Täytyy ensin katsoa onko syytä epäillä rikosta. Emme voi epäillä ketään rikoksesta, ennen kuin katsomme onko syytä epäillä rikosta tapahtuneen. Tämähon vanha asia”, hoki Heikki Sandberg. Väärennöksiä on viimeksi käytetty joulukuussa 2016 ja viisi kuukautta myöhemmin se oli jo ”vanha asia”. Poliisien ja syyttäjien tärkein tehtävä on estää poliisien ja syyttäjien rikosten tutkinta.
Kun poliisi väärentää, kansalainen on syyllinen
Maanantai 4.9 tuhrautui jälleen kerran poliisikuulustelussa.
Rikoskomisario Petri Juvonen, Helsinki, väärensi vuonna 2005 esitutkintapöytäkirjan, minkä julkistin vuonna 2010, joten Itä-Uudenmaan poliisilaitoksen poliisirikostutkinnan rikoskomisario Timo Pirinen tutkinnanjohtajana, ja tutkijan roolia näyttelevä rikoskonstaapeli Juha-Pekka Kosonen väittävät vuonna 2017, että Juvosen rikoksesta kertominen on rikos. Törkeä kunnianloukkaus.
Itä-Uudenmaan poliisi ja juuri tuo yksikkö on se sama, jonka pitäisi tutkia osansa Urpo Mäkelän, Juha-Mikko Hämäläisen ym. tekemästä todisteiden väärentämisestä.
Petri Juvosen ilmoitetaan jättäneen rikosilmoituksensa 30.1.2017. 8)
Tällä on ilmeinen ajallinen yhteys syyttäjien tekemään väärennökseen. Sen käräjäoikeuskäsittely oli 20.12.2016, KÄT Mitja Korjakoff antoi ratkaisunsa 20.1.2017, ja tuossa vaiheessa Äijälän, Hämäläisen ja kumppaneiden on täytynyt pitää ainakin mahdollisena, jopa todennäköisenä, jotta jätän heidän väärennöksestään rikosilmoituksen. Joten kas kummaa, ilmaantuu komisario Juvonen vaatimaan omalle väärentäjänkunnialleen rikoslain suojaa.
Näin rikoskomisario Petri Juvonen väärensi esitutkintapöytäkirjan.
Jätin v. 2004 rikosilmoituksen kahdesta espoolaisesta kihlakunnansyyttäjästä, Tom Ifström ja Erkki Huhtala. Heidän käsissään oli useita Espoon poliisin masinoimia kunnianloukkausjuttuja, joissa poliisi suosi ja edisti todistajien ja asianomistajien valehtelua, väärensi asiakirjoja ja ylipäänsä harjoitti kaikkea sitä vilppiä, joka on valtakunnansyyttäjänviraston erityisessä suojeluksessa.
Rikosilmoituksessani selostin, kuinka Ifström ja Huhtala edistivät poliisien rikoksia ja heitä oli syytä epäillä myös itsenäisistä rikoksista.
Tämä oli kaikkiaan laaja operaatio, jonka aloitin saadakseni Espoon poliisin vuonna 2002 käynnistämän terrorin loppumaan. Syyttäjien Ifström ja Huhtala osalta tutkinnanjohtajaksi määrättiin rikoskomisario Petri Juvonen. Hän ei tietenkään halunnut tutkia syyttäjien epäiltyjä rikoksia.
Juvonen soitteli asianajajalleni Heikki Salolle, märisi ja ruinasi lisäaineistoa ja todisteita kun ei muka ollut eteensä sellaisia tarpeeksi saanut. Hän ei tosin kyennyt mitenkään yksilöimään, mitä todisteluketjusta mielestään puuttui.
Lopulta poliisi lähetti vastattavakseni nipun kysymyksiä. Ne toistivat samoja asioita, joista poliisille oli jo selvitystä jätetty, mutta mikäs siinä, väänsin poliisille rautalankaa. Heillä on sille aina tarvetta.
Tammikuun 27. vuonna 2005 kävimme Salon kanssa Keskustan poliisipiirissä Pikku-Roobertinkadulla asianomistajakuulustelussa. Kuulustelupöytäkirjasta tuli 22-sivuinen.
Sitten laskeutui hiljaisuus, kunnes huhtikuussa 2005 tuli Juvosen päätös: ”Ei rikosta”. Esitutkintaa ei tehdä.
Päätöksessään Juvonen väitti pyytäneensä minulta todisteita ja lisäselvityksiä, mutta etten olisi niitä toimittanut.
Petri Juvonen valehteli päätöksensä joka kohdassa. Juvosen ehkä hupaisin viritys oli tämä:
”Niskasaari oli esittänyt useita väitteitä syyttäjien tekemistä rikoksista, mutta rikosten tunnusmerkistön mukaisuudesta ei esitetty tarkennusta”.
Ensinnäkään rikoksen uhrin ei tarvitse selittää kuinka teko täyttää jonkun rikoksen tunnusmerkistön. Teonkuvaus riittää.
Toisekseen minä nimenomaan väänsin Juvoselle rautalangasta mallin, miksi teot täyttävät tiettyjen rikosten tunnusmerkistön. Väänsin, koska Petri Juvosen oma juridinen osaaminen vaikutti olevan tasan nolla. Vähemmän, jos se on mahdollista.
Juvosen päätös oli nidottu yhteen muutamien asiakirjojen kanssa. Siinä oli 22-sivuinen asianomistajakuulusteluni, ja 15 sivua muita asiakirjoja, joista osa liittyi Juvosen tutkittavaksi määrättyyn syyttäjien juttuun, osa ei. Siitä puuttui valtava määrä poliisille toimitettua aineistoa. 9)
Väärennös varmistuu
Pyysin sähköpostilla Juvosen esimieheltä, ylikomisario Juha Vuorisalolta koko esitutkintapöytäkirjaa. Hän vastasi sähköpostiviestillä:
"Olette saaneet kaiken mikä Teille kuuluu".
Näin tuli selväksi, että Petri Juvonen oli väärentänyt esitutkintapöytäkirjan. Tuossa vaiheessa en tiennyt oliko hän valehdellut asiasta esimiehelleen Vuorisalolle, vai oliko Vuorisalo rikoskumppani, mutta esitutkintapöytäkirjan hän oli väärentänyt.
Juvonen oli jättänyt siitä pois kolme kirjelmääni, sekä kaikki niiden mukana toimitetut kirjalliset todisteet. Yksin varsinainen syyttäjiä koskeva, 7.10.2004 päivätty rikosilmoitukseni oli 35-sivuinen, ja sen mukana oli 39 kirjallista todistetta, joista jokaisen osalta selostin täsmälleen mitä ne todistavat.
Lisäksi rikosilmoituksessani nimesin todisteeksi ja yksilöin tarkkaan yhteensä 45 eri asiakirjaa, joita vaadin poliisin hankkimaan viran puolesta. Onhan kohtuullista, että poliisi tekee palkkansa eteen edes jotain, eikä kaikki työ aina jää poliisirikosten uhrin tehtäväksi.
Yksin tuo ilmoitus sisälsi siis 84 yksilöityä kirjallista todistetta, ja tämän jälkeenkin Juvosella oli otsaa valehdella ettei ole toimitettu todisteita.
Juvonen oli koonnut 37-sivuisen lipareen, mikä muka oli jutussa kertynyt esitutkinta-aineisto.
Juvonen oli laittanut Pikku-Roban poliisilaitoksen paperisilppuriin vähintään 300 sivua kirjallisia todisteita ja niiden lukuohjeeksi laadittuja kirjelmiä, ja valehteli nyt ettei poliisille oltu toimitettu todisteita rikosväitteiden perustelemiseksi.
Ja juttu vain paranee.
Tuolloin voimassa ollut esitutkintalaki määräsi:
”Esitutkintapöytäkirjaan on otettava kuulustelupöytäkirjat ja selostukset tutkintatoimenpiteistä sekä liitettävä tutkinnassa kertyneet asiakirjat ja tallenteet, mikäli niillä voidaan olettaa olevan merkitystä asiassa”. (ETL 40 § 2 momentti)
”Esitutkinnassa kertyneestä aineistosta, jota ei ole otettu esitutkintapöytäkirjaan, on tehtävä merkintä pöytäkirjaan”. (ETL 40 § 3 momentti). Säädös merkinnästä oli ehdoton, siitä ei ollut poikkeusta. Vuoden 2014 alusta voimaan tulleessa esitutkintalaissa on edelleen sama säädös, joskin perään on lisätty sanat ”jollei laissa toisin säädetä”.
Petri Juvonen ei ollut liittänyt esitutkintapöytäkirjaan edes rikosilmoitusta, saati kahta muuta kirjelmää, eikä tehnyt merkintää hävittämistään yli 300 sivusta todistusaineistoa, millä hän jo sinällään vähintäänkin rikkoi virkavelvollisuutensa. Mikä on rikos.
Juvonen hylkäsi laillisen tien
Totta kai Juvonen halusi estää syyttäjien epäiltyjen rikosten tutkinnan, onhan poliisien ja syyttäjien rikosten tutkinnan estäminen poliisien ja syyttäjien tärkein tehtävä. Hän kuitenkin olisi voinut valita myös puolilaillisen, tai ainakin sellaiselta näyttävän tien.
Hän olisi voinut ottaa pöytäkirjaan kaiken kertyneen aineiston tai sitten jättää sen pois, mutta kuitenkin tehdä niistä lain täysin yksiselitteisesti vaatimat merkinnät. Tämän jälkeen Juvonen olisi voinut vain kylmästi väittää, ettei todistusaineisto liittynyt asiaan, tai ettei se todistanut rikosta tai jotain muuta yhtä falskia, mutta ei kuitenkaan yhtä ilmeisen rikollista, kuin väärentää esitutkintapöytäkirja.
Juvonen valitsi väärentämisen.
Poliisien ja syyttäjien epäillyissä rikoksissa viranomaisten linja on aina sama: niitä ei päästetä esitutkintaan. VKSV:n kautta vuosittain kulkevasta noin 900 poliisirikoksesta noin 800 tutkinta estetään heti, ja loppujen keskeytetään. Vain kourallinen päätyy syyteharkintaan.
Syy on ilmeinen. Mitä enemmän rikosta on selvitetty, sitä vaikeampi syyttäjän on valehdella, ettei mitään rikosta olekaan.
Luultavasti Juvonen päätyi väärentämiseen samasta syystä. Hänhän saattoi myös luottaa siihen, että syyttäjät estävät väärentämisen tutkimisen.
Syyttäjät valehtelivat Juvosen kuiville
Jätin Petri Juvosen tekemästä väärennöksestä rikosilmoituksen. Ensimmäisenä sen tutkinnan esti, kukapa muu kuin kihlakunnansyyttäjä Jukka Haavisto, jonka nimi oli jo tullut tutuksi muistakin poliisien rikosten hautajaisista. 10)
Haavisto esti Juvosen rikoksen tutkinnan näillä perustein:
”Säännöksistä ilmenee, että poliisilla on harkintavalta siitä mitä se liittää esitutkintapöytäkirjaan. Tässä tapauksessa erimielisyyttä on ilmoittaja Niskavaaran toimittamasta aineistosta, joka hänellä itsellään oli. Täten erimielisyys ei aiheuttanut, ettei Niskasaarella olisi ollut asiakirjaan liittyvää tietoa”. 11)
Lähden siitä, että Haavisto on kirjoittanut ensimmäiseen virkkeeseen täysin harkitusti ”poliisilla on harkintavalta”. Siitä seuraa, että Haavisto valehtelee. Poliisilla oli (vanhan ETL:n mukaan) hieman harkintavaltaa, mutta vain hieman. Poliisilla oli (ja on) harkintavaltaa, mutta ei valta. Haavisto tosiasiassa väitti poliisi saavan aivan vapaasti valita, mitä se esitutkintapöytäkirjaan ottaa, mitä jättää. Aineiston merkityksestä riippumatta. Haaviston väite ei perustu lakiin, jos asian kauniisti sanoo.
”Perustelun” jälkimmäinen osa, jossa Haavisto ei ole viitsinyt kirjoittaa edes ilmoittajan nimeä oikein, on rannattoman typerä. Hatusta vedettyä joutavaa höpötystä.
Kuten arvata saattaa, sillä seikalla että Juvonen oli jättänyt tuhoamansa todistusaineiston merkitsemättä esitutkintapöytäkirjaan, lain nimenomaisesta määräyksestä piittaamatta, ei ollut Haavistolle mitään merkitystä.
Joten menimme asianajaja Heikki Salon kanssa eteenpäin. Veimme asian valtakunnansyyttäjänvirastoon. Vaatimuksena oli, että VKSV määrää esitutkinnan alkuperäisen rikosilmoituksen perusteella Espoon syyttäjien, että Petri Juvosen tekemästä väärennöksestä. Apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalskeen tekemässä, valtionsyyttäjä Ritva Sahavirran esittelemässä päätöksessä toisteltiin Juvosen valheita:
”Juvonen on ratkaisussaan katsonut, että Niskasaari on esittänyt 7.10.2005 kirjoituksessaan useita väitteitä syyttäjien tekemistä rikoksista, mutta rikosten tunnusmerkistönmukaisuudesta ei ole esitetty pyynnöistä huolimatta tarkennusta”. 12) Kalske ja Sahavirta siis näyttelivät, kuin eivät tietäisi lainkaan Juvosen hävittäneen yli 300 sivua todisteita ”rikosten tunnusmerkistönmukaisuudesta”.
Otin asiassa vielä yhden kierroksen. Valtionsyyttäjä Raija Toiviainen päätti, valtionsyytäjä Ari-Pekka Koiviston esityksestä:
”Juvosella on ollut harkintavalta päättää, mitä aineistoa hän tutkinnanjohtajana liittää esitutkintaan. Niskasaaren ilmiantamat puutteet aineiston kirjaamisessa tai esitutkintapöytäkirjaan liittämisessä eivät ole sellaisia, että minun olisi syytä epäillä Juvosta virkarikoksesta tai väärennyksestä”. 13)
Totean saman kuin Jukka Haaviston päätöksen kohdalla. Laki ei tunne, ei tuntenut silloin, eikä tunne nykyään tutkinnanjohtajan vapaata harkintavaltaa päättää mitä aineistoa esitutkintapöytäkirjaan otetaan. Toiviaisen ja Koiviston väite, että oli tutkinnanjohtajalta aivan oikein pistää silppuriin 300 sivua todisteita, ja päälle valehdella ettei sellaisia ole koskaan esitettykään, ei perustu lakiin, vaan haluun suosia poliisin rikosta.
Toiviaisen väite on sinällään VKSV:lle ominainen. Virasto antaa jatkuvasti päätöksiä, joissa lain sisällöstä esitetään täysin paikkansa pitämättömiä tulkintoja. Näin VKSV pyrkii kaappaamaan poliiseille ja syyttäjille valtaa, jonka eduskunta on heiltä evännyt.
Raija Toiviainen valittiin viime vuonna eläköityneen Jorma Kalskeen seuraajaksi apulaisvaltakunnansyyttäjäksi, ja nyttemmin hän toimii myös määräaikaisena valtakunnansyyttäjänä, koska varsinainen valtakunnansyyttäjä Matti Nissinen on pidätetty virantoimituksesta nepotismin vuoksi.
Tähän ei pystytä edes Venäjällä
Koska rikoskomisario Petri Juvonen väärensi esitutkintapöytäkirjan ja valehteli ettei todisteita oltu toimitettu, istuin minä kuulustelussa epäiltynä väärentäjän kunnian loukkaamisesta.
Kuulustelija Juha-Pekka Kososen yksi kysymys kertoi, mikä nyt on poliisin strategia: ”Miksi väitätte Juvosen väärentäneen esitutkintapöytäkirjan, vaikka ilmoituksenne ei ole edennyt edes syyteharkintaan?”
Täydellisessä pahuudessaan poliisien ja syyttäjien juoni on suorastaan kaunis. Merkityksellistä ei ole poliisin teon suhde rikoslakiin, vaan rikoskumppaneina toimivien syyttäjien päätökseen estää poliisin rikoksen tutkinta.
Poliisien ja syyttäjien keskinäinen syytesuoja toimii, kuten se muun muassa Juvosen tapauksessa toimi. Syyttäjät estävät poliisin rikosten tutkinnan, siinä usein virka-asemaansa väärinkäyttäen, minkä rikoksen tutkinnan estävät poliisit.
Virkarikokset suljetussa kierrossa.
Nyt tavoitellaan seuraavaa askelta. Koska rikoksen tutkinta on estetty, sen kutsuminen rikokseksi yritetään estää syyttämällä virkavallan rikoksista kertovia törkeästä kunnianloukkauksesta.
Näin syvälle korruption suohon poliisi- ja syyttäjäorganisaatiot eivät ole onnistuneet uppoamaan edes Vladimir Putinin Venäjällä.
Tämä on korruptoitunut Suomi
Tiistaina 12. syyskuuta Ylen ykkösaamussa oikeusministeri Antti Häkkänen kehui poliisia ”joka aina noudattaa pilkuntarkasti Suomen lakia”. Oikeusministeri voi olla lapsenuskossaan viaton. Voi olla, että hän todella uskoo poliisin olevan tuollainen. Uskoohan siihen moni muukin kansalainen, joka ei tunne poliisien ja syyttäjien toimintaa.
Tosiasiassa Suomi on maa, jossa poliisit ja syyttäjät väärentävät todisteita, ja hyökkäävät organisaatioidensa koko voimalla niiden kimppuun, jotka julkistavat heidän rikoksiaan.
Suomi on maa, jossa poliisit ja syyttäjät takaavat toisilleen syytesuojan, joka ei perustu lakiin, vaan rikokseen.
Viimeisimmän, vuonna 2016 tehdyn poliisibarometrin mukaan vastaajista 41 prosenttia piti todennäköisenä poliisin vilppiä, väärinkäytöksiä ja korruptiota. Heillä, joista Poliisihallituksen tiedotus ei koskaan muista mainita, on realistinen käsitys suomalaisesta poliisista. 14)
LÄHTEITÄ JA LISÄTIETOJA
1) Esitutkintapöytäkirja 8010/R/12856/13
2) Rikostarkastaja Urpo Mäkelän sähköpostiviesti 22.1.2015
3) Helsingin syyttäjänvirasto, haastehakemus 18.12.2014, R 13/10634
4) Etpk 8010/R/12856/13/Li2
5) Helsingin käräjäoikeus 20.1.2017, asianro R 14/9899
6) Itä-Uudenmaan poliisilaitos 5560/S/4446/17
7) Helsingin poliisilaitos 5500/S/8612/17
8) Itä-Uudenmaan poliisilaitos, 5500/R/7295/17
9) Etpk 6070/S/305844/05
10) Etpk 6840/S/33635/05
11) Vantaan kihlakunnan syyttäjänvirasto 29.11.2005, tutkinnanjohtajan päätös olla saattamatta asiaa syyttäjän harkittavaksi, päätösnumero 56/05.
12) VKSV 6.9.2005, dnro 152/41/04
13) VKSV 25.6.2008, dnro 253/21/07
14) http://www.mikkoniskasaari.fi/node/244