Tamperelaisen katuhäirikön tuomiossa kunnianloukkauksista on kaksi kiusallista yksityiskohtaa. Ne tuomittiin valheina, vaikka ovat totta.
Pirkanmaan käräjäoikeudessa saatiin valmiiksi poikkeuksellisen laaja kunnianloukkausjuttu. Vastaajana on maahanmuuttovastustaja Marco de Wit ja asianomistajina 20 poliisia, syyttäjää ja tuomaria.
De Wit tuomittiin 6 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen, ja maksamaan 23 510 euroa vahingonkorvauksia, sekä noin 15 000 euroa oikeudenkäyntikuluja. 1)
De Wit on pyrkinyt hankkimaan itselleen julkisuutta räävittömällä kielenkäytöllään lukuisissa nettiartikkeleissaan, ja somessa leviävillä videoilla; syytteet tulivat niistä. Tämä kirjoitus perustuu käräjäoikeuden tuomioon, esitutkintapöytäkirjaa ja de Witin nettiartikkeleita en ole lukenut.
En näe KO:n tuomiossa moitittavaa, mutta kaksi kiusallista yksityiskohtaa erikoissyyttäjä Hannu Koistisen ajamassa syytteessä kuitenkin on. Niissä kohdin syytetään de Witin valehdelleen, vaikka noissa kohdin hän sattuu puhumaan totta. Ainakin suunnilleen.
Syyttäjä Juha-Mikko Hämäläisen osalta syytteeseen on kirjattu: ”Artikkelissa Hämäläisen väitetään väärentäneen todisteita ---” (Syytekohta 4).
Käräjätuomari Mitja Korjakoffin de Wit on väittänyt ”suhtautuneen hyväksyvästi todisteiden väärentämiseen rikosasiassa. Artikkelissa väitetään Mitja Korjakoffin olevan tunnettu aggressiivisuudestaan ja saavan raivokohtauksia oikeuden istunnoissa.” (Syytekohta 5).
Nämä sitaatit ovat vain osa Hämäläiseen ja Korjakoffiin kohdistuneesta parjauksesta, jota on erityisesti tuomaria kohtaan runsaasti. En siis puutu muuhun de Witin heitä koskevaan kirjoitteluun, josta osan näkee asiattomaksi jo yksin syytteen perusteella.
Sattuneista syistä tunnen erittäin hyvin oikeustapauksen, johon nuo kaksi sitaattia liittyvät. Kyseessä on valtakunnansyyttäjänviraston vuonna 2013 käynnistämä kosto-operaatio, jonka tarpeisiin Helsingin poliisilaitoksella väärennettiin todisteita, ja joka päättyi poliisien, valtakunnansyyttäjänviraston ja kihlakunnansyyttäjä Juha-Mikko Hämäläisen murskatappioon Helsingin hovioikeudessa 3.7.2018.
Samat sattuneet syyt selittänevät, miksi Hämäläinen vaati vahingonkorvausta vain 10 euroa. Arvostan hänen tässä osoittamaansa moraalitajua. Hän ei myöskään ollut tehnyt rikosilmoitusta, vaan valtakunnansyyttäjä on ajanut juttua ilman asianomistajan vaatimusta. Kuten neljän muunkin asianomistajan kohdalla.
Valtakunnansyyttäjänviraston operaatio
Julkaisin vuonna 2013 kaksi artikkelia Anneli Auerin seksuaalirikostuomiosta, joka tuolloin oli käräjäoikeuden tuomion varassa. Tuomio ja jutun kaikki aineistot olivat salaisia, mutta sain ne kaikki käyttööni. Asian käsittely lehdistössä oli välttämätöntä, koska tuomiota, joka pysyi hovissa, on perusteltua epäillä oikeusmurhaksi.
Valtionsyyttäjä Jorma Äijälä raapaisi oitis rikosilmoituksen salassapitorikoksesta. Toimittaja ei kuitenkaan voi syyllistyä salassapitorikokseen julkistaessaan tietoa salaiseksi määrätystä aineistosta. (Vähän pelkistetysti esitettynä, mutta tarkkuus riittää tässä yhteydessä).
Helsingin poliisilaitoksella oli siis toimeksianto ryhtyä artikkelin vuoksi kostotoimiin, mutta Äijälän esittämä rikosnimike oli mahdoton. Tässä oli klassinen tilanne: poliisilla oli syyllinen, mutta hänelle pitäisi keksiä rikos.
Siksi tutkinnanjohtaja, rikostarkastaja Urpo Mäkelä ja ”tutkija”, rikosylikonstaapeli Paula Viitasaari alkoivat vääntää juttua törkeäksi kunnianloukkaukseksi. Viitasaari on virassa valtakunnansyyttäjänvirastossa, ja hänet tuotiin sieltä Helsingin poliisilaitokselle varta vasten hoitamaan tätä lavastusta. Valtakunnansyyttäjänvirastossa pätevöityy tässä jutussa vaadittuun vilppiin.
Kunnianloukkauksen perustunnusmerkki on, että on esitetty valheellinen tieto tai vihjaus. Minun artikkelissani ei ole virheitä, siinä ei ole vääriä saati valheellisia tietoja. Artikkelissani kaikki pitää paikkansa, mitä samaa ei voi sanoa poliisien ja syyttäjien tarinoista.
Niinpä tutkinnanjohtaja Urpo Mäkelä tekaisi tai tekaisutti väärät todisteet. Todennäköistä on, että leikkaa-liimaa -työn teki alaisensa Paula Viitasaari, koska yleensä tällainen likainen työ kuuluu ”tutkijalle”. On syytä epäillä, että lavastamisesta oli päättämässä myös kihlakunnansyyttäjä Kimmo A. Virtanen, joka toimi jutun ensimmäisenä syyttäjänä.
Mäkelä ja Viitasaari ottivat Varsinais-Suomen käräjäoikeuden yli sata sivua pitkän tuomion neljältä sivulta irrallisen virkkeen, tai virkkeestä yhden lauseen. Ne olivat kohdista, joissa käräjäoikeus piti asianomistajien kertomuksia uskottavina. Sivulta peitettiin kaikki muu paitsi valitut lauseenpätkät, jotta ei näkyisi mihin asiakohtaan ne liittyvät.
Sitaatit olivat sellaisista tuomion kohdista, joita artikkelissani ei lainkaan käsitelty. Ne tuomion kohdat, joita artikkelissani käsittelin, joista monissa KO hylkäsi asianomistajien kertomukset, poliisit tietenkin sivuuttivat. Mäkelä ja Viitasaari siis tekaisivat ”todisteet”, joilla ei ollut mitään tekoa artikkelini tietojen kanssa.
Näiden väärien todisteiden turvin kis Kimmo A. Virtanen nosti syytteen törkeästä kunnianloukkauksesta. Hän väitti minun esittäneen artikkeleissani valheellisia tietoja. Tosiasiassa se oli Virtanen joka valehteli, kuten valehtelivat myös ”todisteet” askarrelleet Mäkelä ja Viitasaari.
Huijaus oli rakennettu luottaen siihen, etten pystyisi esittämään Varsinais-Suomen KO:n salaista tuomiota, en pystyisi osoittamaan poliisien ja syyttäjän ”todisteita” vääriksi, enkä todistamaan oikeiksi selostuksiani niistä tuomion kohdista, joita olin käsitellyt. Samoin luotettiin siihen, että koko oikeudenkäynti saadaan salaiseksi.
Poliisit ja syyttäjä siis luottivat siihen, että saavat minut tuomituksi salaisessa oikeudenkäynnissä tekaistuilla todisteilla rikoksesta jota ei ollut tapahtunut.
Näin Suomessa, jossa kuulemma on maailman luotettavin poliisi, eikä lainkaan korruptiota.
Oikeudenkäynnin salaisuus oli elintärkeä, ettei todisteiden vääristeleminen tulisi julki. Salaamisen on mitä ilmeisimmin laskettu onnistuvan sillä verukkeella, että käsitellään Varsinais-Suomen KO:n tuomiota, joka on salainen.
Tähän luotti myös syyttäjäksi vaihtunut Juha-Mikko Hämäläinen. Hän ei siis itse väärentänyt todisteita, mutta käytti väärennettyjä todisteita. Tällä ei tosin ole väliä, sillä rikoslaki kohtelee tasapuolisesti väärennöksen tekijää ja väärennöksen hyödyntäjää:
”Joka valmistaa väärän asiakirjan tai muun todistuskappaleen tai väärentää sellaisen käytettäväksi harhauttavana todisteena taikka käyttää väärää tai väärennettyä todistuskappaletta tällaisena todisteena, on tuomittava –-” (Rikoslaki 33:1)
Helsingin käräjäoikeudessa juttua istui käräjätuomari Mitja Korjakoff. Hänellä olivat paitsi väärennetyt todisteet, myös Varsinais-Suomen KO:n leikkelemätön tuomio. Korjakoff siis tiesi, hänen oli pakko tietää, etteivät Hämäläisen ”todisteet” olleet kuranttia tavaraa, ettei niillä ollut mitään tekemistä syytteen väitteiden kanssa.
Equality of arms, yhtäläiset aseet tai aseiden tasa-arvo, on keskeinen oikeusperiaate. Rikosjutun eri osapuolilla tulee olla yhtäläiset oikeudet ja mahdollisuudet ajaa asiaansa, yhtäläiset aseet. Periaate sisältyy myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6. artiklaan.
Niinpä vaadimme avustajani Ilkka Ukkosen kanssa käräjäoikeutta, so. kät Mitja Korjakoffia määräämään Hämäläisen luovuttamaan meille kopion V-Suomen KO:n tuomiosta. Hämäläinen vastusti, Korjakoff kieltäytyi. Equality of arms ei ollut arvossaan Helsingin käräjäoikeudessa.
Aikanaan Helsingin hovioikeus määräsi Hämäläisen asiakirjan luovuttamaan, mutta en jäänyt odottamaan sitä. Minulla oli tallessa V-Suomen KO:n tuomio, joten käräjäoikeuden pääkäsittelyssä nimesin todisteiksi tuomion oikeat sivut väärennösten vastapainoksi. Samoin ne osat tuomiota, joita olin artikkelissani selostanut, ja jotka osoittivat tekstini pitävän täsmälleen paikkansa.
Kät Mitja Korjakoff raivostui: puolustus nojasi asiakirjaan, jonka hän nimenomaan oli siltä evännyt, ja näin todisti syyttäjän pelaavan väärennöksillä. ”Mistä te sen olette saaneet”, Korjakoff huusi minulle.
Syyttäjä Juha-Mikko Hämäläinen huokasi pitkään ja hartaasti ja pyysi tauon. Hän ilmiselvästi ymmärsi käryn käyneen. Tauon jälkeen Hämäläinen luopui kaikista väitteistään, että artikkelissa olisi ollut vääriä väitteitä, samoin ”todisteistaan”. Näin Hämäläinen de facto tunnusti syytteensä perustuneen valheisiin.
Syyttämisestä hän kuitenkaan ei luopunut, vaan sepitti, käräjätuomari Mitja Korjakoffin tiukasti paimentaessa, tarinan, miten artikkeli olisi muutoin ollut halventava. Hämäläinen siis kyhäsi kesken istunnon uuden syytteen, ja sepitti sille uudet perustelut, ja tässä käräjätuomari opasti häntä.
Niin irvokasta näytelmää ei oikeusvaltiossa pitäisi kenenkään joutua katsomaan ja kokemaan.
Syyttäjä Hämäläisen sepitelmien turvin kät Mitja Korjakoff tuomitsi minulle 100 päiväsakkoa törkeästä kunnianloukkauksesta. Ja tuomion hän määräsi salaiseksi, totta kai. Päiväsakkojen määrä tällaisesta jutusta saattoi olla uusi SE, alan johtavaa kärkeä se ainakin on.
Pelin häikäilemätön epärehellisyys oli tietysti raivostuttavaa, mutta en ollut järin huolissani, jotta joutuisin sakot maksamaan. Epärehellisyys oli niin näkyvää, niin päällekäyvää, etten uskonut sen läpäisevän hovioikeutta. Eikä se läpäissytkään.
Helsingin hovioikeus hylkäsi 3.7.2018 syytteen. Se totesi, ettei artikkelissani ollut virheellisiä eikä vääriä tietoja ja mitä tulee tekaistuihin ”todisteisiin”, HO siteeraa lausumaani ettei niillä ole mitään yhteyttä kirjoittamaani artikkeliin. Hyvin tärkeää oli myös: tämä tuomio on julkinen. 2)
Media vaikeni
Kunnianloukkausjutuissa on aina käsillä kysymys sananvapaudesta, ja siksi media selostaa kunnianloukkausjuttuja kiitettävällä laajuudella. Vain harva kunnianloukkausjuttu jää kokonaan uutisoimatta.
Toimittajiin kohdistuvat kunnianloukkausjutut media uutisoi 100-prosenttisesti.
Paitsi tämän jutun. Tästä jutusta media vaikeni 100-prosenttisesti.
Eikö väärentäminen olekaan rikos?
Jätin todisteiden väärentämisestä rikosilmoituksen heti, kun ne käsiini sain. Se koski kaikkia neljää syylliseksi lavastamiseen osallistunutta: syyttäjät Kimmo A. Virtanen ja Juha-Mikko Hämäläinen, poliisit Urpo Mäkelä ja Paula Viitasaari. Epäillyt rikokset väärentäminen ja virkarikoksia.
Rikosten tutkinnan estivät v. 2017, maan tavan mukaisesti, tutkinnanjohtajiksi nimetyt rikoskomisario Heikki Sandberg ja kihlakunnansyyttäjä Jukka Haavisto, sekä apulaisvaltakunnansyyttäjä Jukka Rappe, joka oli kaikkein aggressiivisin, ja myös sekavin. Olen vuosien mittaan tottunut lukemaan Rappen päätöksiä, joissa on ylenpalttisesti asennetta, mutta kovin niukasti juridiikkaa.
Kolmikko siis väitti, ettei mitään rikosta ollut tapahtunut. Kekseliäin perustelu, komisario Sandbergin kehittelemä oli, etteivät leikkaa-liimaa -”todisteet” olleet väärennöksiä, koska alkuperäinen asiakirja, Varsinais-Suomen käräjäoikeuden tuomio, kuitenkin jäi ennalleen. Väite kannattaa panna korvan taakse, siihen palaan. Sitä sopii myös verrata edellä siteerattuun RL 33:1 tunnusmerkistöön.
Olkaamme hetken armollisia, ja olettakaamme etteivät leikkaa-liimaa ”todisteet” olisi väärennöksiä ja ettei niitä olisi käytetty harhauttavina todisteina RL 33:1 merkityksessä, eikä teko siis olisi rikos. Entäs sitten?
Silti jää aina käteen, että Urpo Mäkelä, Paula Viitasaari, Kimmo A. Virtanen ja Juha-Mikko Hämäläinen valehtelivat. He valehtelivat minun esittäneen perättömiä väitteitä, he valehtelivat todistellessaan tätä leikkaa-liimaa-”todisteilla”, joilla ei ollut mitään yhteyttä artikkeliini.
Aina jää käteen, että poliisit ja syyttäjät valehtelivat saadakseen aikaiseksi tuomion rikoksesta, jota ei ollut tapahtunut, ja valtakunnansyyttäjänviraston mielestä tämä on aivan erinomaista ja virheetöntä toimintaa.
Aina jää käteen, että käräjätuomari Mitja Korjakoff tiesi syyttäjä Juha-Mikko Hämäläisen valehtelevan ”todisteillaan”, ja hyväksyi sen.
Käsi pystyyn se, jonka mielestä oikeusvaltiossa kuuluu toimia näin.
Tutkinnan estäminen toimi todisteena
Aika palata Marco de Witin tuomioon.
Käräjätuomari Mitja Korjakoffia koskevissa de Witin väitteissä on siis sen verran perää, että yhdessä oikeudenkäynnissä Korjakoff raivosi, ja salli syyttäjän vilpin. Tuomion perusteella de Wit on kuitenkin kaatanut käräjätuomarin niskaan niin paljon aiheetonta lokaa, ettei tämä totuuden hippunen näytä tulleen siinä valheiden kymessä edes huomatuksi.
Syyttäjä Juha-Mikko Hämäläisen tapauksessa on hieman toisin. Hänen kohdallaan Pirkanmaan KO lausuu: ”[Hämäläisen] oli väitetty väärentäneen asiakirjan, jota koskeva asia oli ratkaistu tutkinnan päätöksellä jo vuonna 2017 niin, ettei asiassa ollut ollut syytä epäillä rikosta”.
Mitä ilmeisimmin tässä viitataan Haaviston, Sandbergin ja Rappen päätöksiin, tai johonkin niistä. Tällaista kirjallista todistetta ei tosin mainita kirjallisten todisteiden luettelossa, mutta on selvää, että ”ei rikosta” on päätelty tutkinnan estäneiden kannanoton, ei faktojen perusteella. Ei sen perusteella, mitä oikeasti tapahtui.
En moiti tästä käräjäoikeutta, koska sillä ei ilmeisesti ole ollut käytössä todistelua siitä, mitä tosiasiassa tapahtui. Syyttäjän epäilen tienneen paremmin.
Tässä realisoituu valtakunnansyyttäjäntoimiston suuri linja: rikos katoaa yksin sillä, että syyttäjätutkinnanjohtajat vain kylmästi väittävät, ettei mitään rikosta ole tapahtunut - olipa rikos miten ilmeinen tahansa. Tekoa ei arvioida sen perusteella, miten se suhteutuu eri rikosten tunnusmerkistöihin, vaan siihen, että poliisit ja/tai syyttäjät ovat estäneet sen tutkinnan.
Onko tässä selitys siihen, että valtakunnansyyttäjä nosti syytteen Juha-Mikko Hämäläisen kunnian loukkaamisesta, vastoin hänen tahtoaan? Hämäläinen ei halunnut huomion kiinnittyvän siihen, miten hän turvautui väärennettyihin todisteisiin, mutta valtakunnansyyttäjällä on käynnissä suurempi peli.
Operaatio ”Juvosen kunnia”
Tästä tapauksesta voi nähdä suoran linjan valtakunnansyyttäjä Raija Toiviaisen johtamaan (tai hänen mandaatilla johdettavaan) operaatioon ”Juvosen kunnia”. Tällä operaatiollaan valtakunnansyyttäjä pyrkii ”laillistamaan” todistusaineiston väärentämisen ja tukahduttamaan toimiensa arvostelun.
Helsingin poliisilaitoksen rikoskomisario Petri Juvonen väärensi esitutkintapöytäkirjan jättämällä siitä pois rikosilmoituksen ja sen mukana toimitetut 39 kirjallista todistetta. Poistoista hän ei tehnyt merkintää pöytäkirjaan, vaikka laki täysin ehdottomasti siihen velvoittaa. Pimitettyään todisteet Juvonen valehteli, ettei rikosepäilyn tueksi oltu esitetty todisteita, joten esitutkintaa kahden espoolaisen syyttäjän ilmiannetuista rikoksista ei tehdä.
Edellä selostin rikoskomisario Heikki Sandbergin kehitelmää, etteivät Hämäläisen ”todisteet” olleet väärennöksiä, koska alkuperäinen asiakirja, Varsinais-Suomen käräjäoikeuden tuomio, kuitenkin jäi ennalleen. Jäikö esitutkintapöytäkirja ennalleen, kun komisario Petri Juvonen tunki rikosilmoituksen ja kymmenet kirjalliset todisteet paperisilppuriin, ja vielä salasi tekonsa?
Oliko tässä siis kyseessä väärennös? Ei missään tapauksessa, jos uskomme laumaa syyttäjiä, jotka eri vaiheissaan estivät Juvosen tempusta tehdyn rikosilmoituksen tutkinnan. Jokaista näistä syyttäjistä on perusteltua epäillä virka-asemansa väärinkäyttämisestä.
Yksi heistä oli silloinen valtionsyyttäjä, nykyinen valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen, joka väitti Juvosella olleen valta ihan vapaasti päättää, mitä aineistoa hän esitutkintapöytäkirjaan ottaa, mitä jättää. 3)
Raija Toiviainen valehteli, kuten muutkin rikoksen peittelyyn osallistuneet syyttäjät. Esitutkintapöytäkirja ei – lain mukaan - ole mikään tutkinnanjohtajan ikioma kirjallinen tuotos, jonka hän saa koota yksin oman mielensä mukaan.
Vuonna 2017 Juvonen teki rikosilmoituksen kunniansa törkeästä loukkaamisesta, koska en ole antanut hänen väärennöksensä painua unholaan. Juvonen ei suinkaan kiistänyt hävittäneensä todistusaineistoa, vaan vetosi Raija Toiviaisen ja kumppaneiden ”ei rikosta”-päätöksiin.
Sittemmin juttu kävi Juvoselle liian kuumaksi ja hän pakeni siitä, mutta valtakunnansyyttäjä otti ajaakseen Juvosen kunniaa, koska tärkeä yleinen etu sitä kuulemma vaatii. ”Juvosen kunniasta” tuli koko poliisi- ja syyttäjäaparaatin cosa nostra. Yhteinen asia.
Jos Raija Toiviainen onnistuisi saamaan operaatiolleen tuomioistuinten siunauksen, hän olisi onnistunut sellaisessa, johon edes Venäjän valtakunnansyyttäjä ei ole iljennyt ryhtyä: poliisien ja syyttäjien rikoksia ei enää arvioitaisi sen mukaan, miten teot suhteutuvat eri rikosten tunnusmerkistöihin, vaan siihen, että syyttäjät ja/tai poliisit ovat estäneet sen tutkinnan. Näin syyttäjien lainvastaiset päätökset korvaisivat rikoslain.
Operaatio Juvosen kunniasta vielä piinallisemman yksityiskohtainen selostus täällä: http://www.mikkoniskasaari.fi/node/274
LÄHTEITÄ JA LISÄTIETOJA:
1) Pirkanmaan käräjäoikeus 31.5.2021, tuomio 21/124100, asianro R 20/4454
2) Helsingin hovioikeus 3.7.2018, tuomio 18/128841, asianro R 17/550
3) Raija Toiviaisen päätös: VKSV 25.6.2008, dnro 253/21/07. Hänen lisäkseen komisario Juvosen rikoksen peittelyyn osallistuivat kihlakunnansyyttäjä Jukka Haavisto, apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalske, esittelijänään valtionsyyttäjä Ritva Sahavirta, sekä Toiviaisen päätöksen esittelijänä valtionsyyttäjä Ari-Pekka Koivisto.