Tutkijalla on yllättävä teoria siitä, miksi piisamit ovat kadonneet Suomesta monin paikoin tyystin.
Hyrynsalmen ja Sotkamon reittien vedet pusertuvat Oulujärven itäosasta länteen Toukansalmien kautta. Salmistaista toinen on matala. Katselen veneestä sen etelärantaa, johon syntyi paksuturpeista suota, kun järveä alettiintiin säännöstellä 1951, eivätkä jäälautat enää lananneet rantoja puhtaiksi. Piisamit viihtyivät rantasuolla vuosikymmenten ajan. Nyt niistä ei näy merkkiäkään.
Piisamit huomaa helpoiten talvipesistä: eläimet rakentavat korkeat kekonsa syksyllä. Osa niistä romahtaa taa keväällä, mutta monet säilyvät. Vielä kesälläkin piisamien jäljittäminen käy hyvin pesien avulla. Rantasuolla niitä ei näy ensimmäistäkään. Jatkan venematkaani. Kaarran toiseen takuuvarmaan piisamipaikkaan, Oulujärven Vuoreslahden rannoille – sinne piisamit taisivat Oulujärvelllä ensiksi asettua pysyvästi. Uskalikkoja tapasi joskus uimassa jopa parin kilometrin päässä rannasta, ehkä uusia pesäpaikkoja etsimässä, ehkä suuntavaistonsa kadottaneina. Piisami voi kaivaa aa onkaloitaan myös rantojen hiekkapenkkoihin, ja täällä niitä olisi tarjolla.
Ei auta: autioita ovat nämäkin entiset asuinkentät. Matka jatkuu Kaivannonsalmeen, joka erottaa kuulun Manamansalon saaren mantereesta. Siellä eli ennen piisameita, jotka eivät olleet kuulleetkaan nisäkäskirjojen normeista: kirjojen mukaan pesien välillä pitäisi olla 50-50–100 metrin hajurako. Kaivannonsalmessa pesiä oli tiheimmillään alle 10 metrin välein. Esimerkiksi lokakuussa 1993 olen kirjannut 13 pesää rivissä noin sadan metrin matkalla. Huomaamatta pesäkeot alkoivat harveta. Eräänä vuonna ranta-asukkaat huomasivat, ettei pesiä ole. ”Olikos niitä enää viime vuonnakaan”, kyseltiin.
Koluan vielä toiveikkaana Oulujärven itäosan kapeita, ruovikkorantaisia lahtia: Varislahti, Melalahti, Jormuanlahti, sokkeloita, perukoita, lammikoita. Turhaan. Ei merkkiäkään piisamista. Maihinnousu Kajaaniin Olen lähellä piisamin suomalaista alkukotia. Tasan 90 vuotta sitten, vuonna 1919 tuotiin Saksasta ensimmäiset lituskahännät Kajaaniin ja päästettiin vapaaksi pienehköön Ruuhijärveen. Sen vedet laskevat Oulujärveen ja maan valloituksen piti tapahtua puroja ja jokia pitkin.
Seuraavana vuonna tuotiin Kajaaniin uusi ryhmä piisameita. Kovin menestyksellisinä ei näitä ensimmäisiä istutuksi pidetty. Vuonna 1922 piisameita tuotiin Kruunupyyhyn Tšekkoslovakiasta, jossa pohjoisamerikkalaisten jyrsijöiden istutukset oli aloitettu jo vuonna 1905. Myöhemmin otuksia matkasi Suomeen myös alkuperäisiltä asuinsijoiltaan Kanadasta ja Yhdysvaltain Marylandista. Piisamia istutettiin lopulta 300 paikkakunnalle Ahvenanmaalta ja Hankoniemestä Enontekiölle, ja siitä tuli menestystarina Suomessa, kuten Keski-Euroopassakin.
Etelä- ja Keski-Suomen ne olivat miehittäneet vuoteen 1942 mennessä, ja vuoden 1954 rintamakartassa levinneisyys peittää koko maan lukuun ottamatta pohjoisinta Lappia. Piisamista tuli niin tavanomainen näky rannoilla, etteivät sotien jälkeen syntyneet ihmiset aina edes tienneet harmittomaksi mielletyn piisamin olevan istukas.
Luontaisia vihollisia oli vähän, lähinnä kettu saattoi kaivaa talvipesän auki. Vesikasveja riitti ravinnoksi, joskin Lauri Siivosen toimittamassa klassikkoteoksessa Suomen nisäkkäät (Otava 1972) on hieman hapan huomautus piisamista: ”Järvikaislaa ja lummetta [se] himoitsee niin suuresti, että monista järvistä nämä kasvit ovat käytännössä hävinneet sukupuuttoon”. Piisami tuotiin turkiseläimeksi ja sellainen siitä saatiin. Turkiksilla oli niin kova kysyntä, että majavat oli Suomesta ammuttu ajat sitten sukupuuttoon ja saukkoja eli enemmän erätarinoissa kuin jokivarsissa. Piisameissa riitti pyytämistä: jo vuonna 1937 nahkurin orsille päätyi 240 000 piisamia.
Huippuaikaa oli 1950-luku, jonka ennätysvuonna 1955 piisamisaalis oli 603 000 eläintä. Piisamiturkit ja -lakit olivat arvossaan, mutta sitten muuttuivat pelisäännöt, ehkäpä myös muoti. Piisamisaaliit kääntyivät alamäkeen, joka vain jatkuu. Toissa vuonna pyydettiin enää 5 500 piisamia, ja nahan keskihinta oli noin 2,5 euroa. Enää pyynnistä ei ole elinkeinoksi. Maanlaajuinen kato Oulujärven kaltaisia esimerkkejä piisamin täydellisestä häviämisestä on kautta maan. Viitteitä daon laajuudesta saatiin runsaasti myös Suomen Luonnon lukijakyselyssä alkuvuodesta 2004.
Esimerkiksi Lohjanjärvellä piisameita oli ennen runsaasti. Kanta katosi melkein leikaten. ”Tarkkaa vuotta en muista, mutta 1990-luvulla se tapahtui. Kukaan ei tiedä, miksi piisamit hävisivät. Yhden tai kaksi olen sen jälkeen nähnyt”, kertoo kalastusmestari Pekka Ilmarinen. Piisamikatoon syylliseksi on tarjottu minkkiä, mutta Ilmarinen ei siihen usko: ”Minkkejä ja piisameita eli täällä yhtä aikaa, ja nykyisin myös minkki on vähentynyt." "Joku tauti tuntuisi todennäköiseltä selitykseltä, mutta ihmettelen ettei laji ole palannut. Ei tauti yleensä kaikkia tapa. Syyksi on väitetty myös ruokapulaa, mutta en usko, että kaikki piisamit kuolisivat yhtä aikaa nälkään kaikilta ä järviltä”. Piisamilla on jonkin verran ollut kausivaihtelua, ainakin paikallisesti. Tällaista on havaittu esimerkiksi Pohjanmaalla, Jalasjärven Hirvijärvellä. "1990-luvun alussa pesäkekoja oli kuin sieniä sateella. Vuosikymmenen-puolivälissä keot alkoivat vähetä ja oikeastaan hävisivät parin vuodeksi", kertoo luontoharrastaja Lauri Korpi "Syksyllä 1998 piisamit aloittivat taas kovan rakentamisen".
Korven mukaan tammikuussa 1999 Hirvijärven koillispäässä oli 30–40 kumparetta ja vuosituhannen vaihteessa toistasataa. Ilo jäi lyhyeksi: ”Piisamit hävisivät järveltä kokonaan 2000-luvulta, eikä syytä tiedä kukaan”, Korpi kertoo nyt. Oulujärven piisamien määrä on huvennut Manamansalon metsästysyhdistyksen puheenjohtaja Matti Tervosen mukaan 5-10 viime vuoden aikana. "Siihen asti meni hyvin. Koti-ikkunasta näki kymmenen pesää joka syksy, mutta nyt ne ovat käyneet vähiin. Yksi tai kaksi saattaa syksyllä tulla.”
Myöskään Tervonen ei usko minkkiä syylliseksi piisamikatoon. ”Ei minkkejä ole noilla ruovikkolahdilla kovin paljon." "On käynyt mielessä, että kävikö piisamille kuten oravalle: kun metsästys käytännössä lopetettiin, kanta kasvoi ja tuli rutto, kanta romahti”, Tervonen ounastelee. Tilastoista huomaa, että piisamin metsästys on romahtanut. Äkkinäinen kuvittelisi, että metsästys lopahti saaliseläinten puutteeseen.
Todellisuudessa pyynnin hyydytti polkurautojen kielto 1980-luvun puolivälissä. Metsästyksen jyrkästi vähetetessa piisamit lisääntyivät, mutta 1990-luvulla alkoi kanta huveta. Koko maassa romahdus tapahtui 10-15 vuodessa, paikoitellen paljon nopeamminkin Helsingin yliopiston metsäekologian laitoksen tutkija Veli-Matti Väänäsellä on mielenkiintoista kerrottavaa metsästyksen loppumisen vaikutuksista piisamien määrään. Katoamiseen ehkä monta syytä Helsingin yliopiston metsäekologian laitoksella on Maaningan Lapinjärvillä koeala.
Vuonna 1992 oli 200 hehtaarin alalla 1500 piisamin talvipesää. ”Ne vähenivät nopeasti 300 pesään. Määrä pysyi siinä muutaman vuoden. Oletimme kannan vakiintuvan. Toisin kävi, pesiä oli heikoimmillaan jäljellä kolme ja viimeksi kymmenen”, Väänänen kertoo. ”Romahdus saattaa liittyä metsästyksen loppumiseen. Aiemmin piisameita pyydettiin keväisin ja ravintokasvien kasvustot pystyivät elpymään kesäisin, kun kantaa oli vähennetty. Metsästyksen loppuessa piisamikanta runsastui, ja ja niiltä loppui ruoka”, Väänänen arvioi.
Piisamin herkkua ovat järvikorte ja -kaisla, sekä lumme. Mutta eikö piisamien olettaisi palaavan, kun sen vetiset laitumet korjaantuvat? ”Kasvillisuus elpyy joskus hitaasti. Voi myös olla, että pedot pitävät kannan alhaisena”, Väänänen vastaa. Mutta olihan kettuja ja minkkejä ennenkin. ”Minkkejä on luultavasti nykyään aiempaa enemmän. Saukko, joka nappaa joskus piisamin, on taas runsastunut.
Myös kettujen määrä on viime vuosikymmeninä kasvanut. Metsästäjiä ei kettujahti kiinnosta, kun ketunnahoistasta ei nyt makseta juuri mitään." Uutena tekijänä Väänänen mainitsee supikoiran. ”Voi olla, että eläinkantojen suhteet ovat heilahtaneet niin, ettei paluuta entiseen ole". Kyseessä on hypoteesi. Tutkimustietoa metsästyksen loppumisen vaikutuksista piisamiin ei ole. "Esimerkiksi tautien ja loisten osuus piisamikantojen romahduksessa on tutkijoille yhä täysi arvoitus.”, Väänänen muistuttaa.
Julkaistu: Suomen Luonto 8/2009 (23.10.2009)