Helsingin hovioikeus kieltäytyi tammikuussa 2005 ottamasta suulliseen käsittelyyn laajaa talousrikosjuttua, jotta yhtiön juoksupoika tuomittiin, mutta operaatiosta rahat saaneita yhtiön ruotsalaisia omistajia ei asetettu edes syytteeseen.
Kyseessä on ruotsalaisen sijoitusyhtiö Proventus AB:n Suomessa vv. 1990-91 toteuttama Wärtsilän valtausyritys ja sijoituskeinottelu, suomalaisen tytäryhtiönsä Fidelity Oy:n avulla. Suomen verottaja katsoi toiminnan lopetusjärjestelyt laittomiksi ja teki siitä rikosilmoituksen. Verottajan rikosilmoituksessa pääepäiltyinä olivat Proventus AB:n keskeiset johtajat ja suuromistajat, erityisesti Proventuksen toimitusjohtaja Mikael Kamras, saihan Proventus itselleen operaation hyödyn, 70 miljoonaa markkaa (vuoden 2009 rahassa noin 14 miljoonaa euroa).
Silti syytteeseen asetettiin vain Fidelityn toimitusjohtajana toiminut Johnny Liebkind, joka ei hyötynyt operaatiosta mitään, sekä liikemies Dick Reincke, joka jakoi saaliin Proventus AB:n kanssa.
Helsingin käräjäoikeus tuomitsi syyskuussa 2001 Liebkindille 1 v 10 kk, ja Reinckelle 10 kk ehdotonta vankeutta (Reincke oli tuomittu aiemmin toisessa jutussa, joten hän sai alennusta tästä rikoksestaa). Molemmat tuomittiin yhteisvastuullisesti korvaamaan verottajalle siltä saamatta jääneet 70 miljoonaa markkaa, mikä oli tietysti mahdoton vaatimus. Sille seikalle, että rahat olivat Proventus AB:n kassassa, josta ne olisi myös voitu saada valtiolle takaisin, eivät jutun syyttäjä Kari Penttinen ja sen ratkaissut käräjätuomari Markku Saalasti uhranneet ajatustakaan.
Käräjätuomari Saalastin tuomiosta oli huolellisesti karsittu pois kaikki, mikä puhui syytettä vastaan, ja huomioitu vain syytettä tukevat seikat; silti Liebkindin osalta näyttö jäi nollaan. Olisi pitänyt olla selvää, että tällainen juttu käsitellään uudelleen hovioikeudessa. Helsingin hovioikeuden tuomarit estivät sen, turvautuen karkeaan ja kömpelöön valehteluun.
Olen käsitellyt koko tapauksen keväällä 2007 julkaistussa kirjassani "Tapaus Johnny Liebkind. Erään oikeusmurhan tarina" (Ajatus Kirjat).
Seuraavassa on pääosa kirjan XI luvusta, jossa käsitellään Helsingin hovioikeuden tuomareiden vilppiä. Mukana ovat kirjan ss. 194-195, 198-199, 201-204 sekä viimeinen kappale ss. 207-208.
XI HOVIOIKEUDEN RATKAISEVA VIRHE
Molemmat syytetyt valittivat Helsingin hovioikeuteen ja Liebkind vaati siellä suullista käsittelyä, ennen kaikkea näytön arvioimiseksi.Valittaessaan hovioikeuteen ihmiset uskovat usein vilpittömästi, että he saavat siellä asianmukaisen oikeudenkäynnin, ja että heillä on realinen mahdollisuus saada muutos alioikeuden päätökseen. Todellisuus on huomattavasti karumpi.
Jos käräjäoikeuden päätöksestä valitetaan, hovioikeuteen toimitetaan päätös, valituskirjelmä, vastaukset siihen - ja laajemmissa jutuissa pahvilaatikollinen paperia. Käräjäoikeudessa annetut todistajalausunnot nauhoitetaan ja ne toimitetaan hovioikeuteen joko ääninauhoina, tai cd-levyllä.
Asiakkaat uskovat sinisilmäisesti, että hovioikeuden tuomarit ainakin kuuntelevat nauhat. Tosiasiassa he eivät sitä yleensä tee. Ei ole mitään takeita, että hovioikeudessa vaivaudutaan edes katsomaan, mitä pahvilaatikossa on. Siksi hovioikeudesta voi tulla päätös ilman että sen laatineet tuomarit olisivat vähääkään perehtyneet oikeudenkäynnin aineistoon. Niin näyttäisi tapahtuneen myös tapaus Liebkindissä.
Johnny Liebkind vaati valituksessaan myös Dick Reincken kuulemista, sillä käräjäoikeudessa se jäi hyvin vähäiseksi. Syyttäjän esitettyä näyttönsä Liebkindin puolustus vaati Reincken kutsumista henkilökohtaisesti oikeuteen, jotta hänelle olisi voitu esittää kysymyksiä todistajien esittämistä näkemyksistä.
Reinckeä ei kuitenkaan saatu haastetuksi oikeuteen. Saaatuaan helmikuussa 1999 kahden ja puolen vuoden vuoden ehdottoman vankeustuomion AKP-jutusta hän pakoili sen toimeenpanoa ilmeisesti ulkomailla. Olosuhteiden pakosta Liebkindin puolustus lopulta luopui vaatimuksestaan. Jutun lopputuloksen vuoksi Liebkindin valituksessa pidettiin Reincken kuulemista täysin välttämättömänä, ja tuolloin siihen olisi sitä paitsi ollut myös mahdollisuus. Marraskuun viidentenä 2001 päivätyssä valituksessa kerrottiin hovioikeudelle, että Reincke oli pidätetty Espanjassa, ja valmisteilla oli hänen luovuttamisensa Suomeen, tuomiota istumaan. Näin hovioikeudella olisi ollut reilu vuosi aikaa järjestää suullinen käsittely, johon olisi varmuudella saatu paikalle myös Reincke, suoraan vankilasta.
Helsingin hovioikeus tuhrasi mahdollisuuden. Liebkindin valitus makasi hovioikeudessa yli vuoden, ennen kuin sille määrättiin edes esittelijä. Valmisteleva tuomari nimettiin vasta kolmen vuoden kuluttua, syyskuussa 2004. Tammikuun viimeinen päivä 2005 hovikeus hylkäsi valitukset, suostumatta suulliseen käsittelyyn, mikä on poikkeuksellista näin isossa ja seuraamuksiltaan kovassa oikeusjutussa. Tuomion perusteet jäivät käräjäoikeuden väitteiden varaan.
Hovioikeuden hyvin lyhyessä vastauksessa pääperuste hylätä vaatimus suullisesta käsittelystä oli: "Liebkind ei ole asettanut todistajien kertomusten uskottavuutta kyseenalaiseksi". Hovioikeudenlaamanni Pentti W. Korhosen, sekä hovioikeudenneuvos Petri Leskisen ja Jukka Kontion väite on perätön.
Liebkindin valituksessa hovioikeudelle todetaan: "Pankin edustajien kertomuksia ei tässä asiassa voi ottaa ratkaisun perusteeksi, koska he kaikki puhuvat omassa asiassaan ja kysymys on ollut siitä, ovatko he menetelleet itseään sitovien määräysten mukaisesti vai niiden vastaisesti. Varsin konkreettisen luotettavuusvertailun Ryynäsen hyväksi saattoi tehdä, kun todistaja Ryynästä ja pankin edustajaa Ralf Blomqvistia kuultiin käräjäoikeudessa vastakkain kaupantekotilaisuuden kulusta. Kellekään kuulijoista ei voinut jäädä epäselväksi kumpi todistajista kertoi tapahtuneista tosiasioista".
[Liebkindin] Asianajaja Paul Perovuo ei olisi voinut kovin paljon kovemmin sanoin asettaa kyseenalaiseksi viiden syyttäjän todistajan kertomuksen uskottavuutta ilman että olisi suoraan syyttänyt heitä perättömästä lausumasta, niin sanotusti väärästä valasta - siis rikoksesta. Pankin edustajista nimeltäkin mainittu Ralf Blomqvist muodostui käräjätuomarin ratkaisun perusteella arvioiden jutun päätodistajaksi, ja hyvin keskeinen merkitys oli myös Matti Malmsin ja Kristian Backmanin todistuksilla.
Hovioikeudelta ei olisi vaatinut kohtuutonta vaivaa havaita myös itse, ettei käräjätuomarin laatimalla tuomiolla ollut kovinkaan paljonkaan yhteistä sen kanssa, mitä todistajat olivat oikeussalissa kertoneet. Vaikuttaa siltä, ettei hovioikeudessa ole vaivauduttu lainkaan lukemaan jutun asiakirjoja.
Hovioikeuden menettely oli niin erikoinen, ja perätön väite niin karkea, että esitin sähköpostilla hovioikeuden laamanni Pentti W. Korhoselle muutaman kysymyksen. Hän vastasi 9.5.2005:
"Olette pyytänyt allekirjoittanutta kommentoimaan ja selittämään sellaista ratkaisua, jossa olen ollut mukana tekemässä päätöstä. Ystävällisesti saanen ilmoittaa, että minulla ei ole tapana samoin kuin muillakaan tuomioistuinten jäsenillä ja virkamiehillä kommentoida tai selittää ratkaisujani. Mielipiteeni ilmenee hovioikeuden taltiosta. Olen erittäin yllättynyt siitä, että kyselyä edes suoritetaan. Tämä ei ole tapana ainakaan missään hyvämaineisessa lehdessä".
"Kysymyksenne 3 osalta [kolmen ja puolen vuoden käsittelyaikaan HO:ssa] olette oikeutettu saamaan vastauksen. Tältä osin viittaan hovioikeuden jutturuuhkaan, joka lienee tunnettu myös toimittajien piirissä ja siihen, että jutun asiakirjamäärä oli huomattavasti suurempi kuin normaalissa jutussa, mutta tämänhän Teidän pitäisi tietää, kun olette lukenut jutun asiakirjat. Oikeusministeriö on ryhtynyt lainsäädännöllisiin ja muihin toimenpiteisiin jutturuuhkan helpottamiseksi, viimeksi muuttamalla piirirajoja, mutta helpotus valitettavasti tulee vaikuttamaan vasta tulevaisuudessa".
(...)
Tuomioistuimen pitää ottaa kantaa
Pyysin lainkäytön professori Jyrki Virolaiselta kommenttia tuomioistuinten tapaan kirjoittaa päätöksensä Fidelity-jutussa. Tuolloin oli tästä tapauksesta hänen käytettävissään lyhyempi, lähinnä lehtiartikkeliksi kaavailtu käsikirjoitus, mutta sen väitteet ja esimerkit käräjä- ja hovioikeuden puutteista ovat samat, kuin tässä kirjassa esitetyt. Professori Jyrki Virolainen korostaa kommentoivansa periaatetasolla.
Ensimmäinen kysymys koski käräjäoikeuden velvollisuutta selostaa oikeudenkäynnissä esitettyjä väitteitä, ja sitä missä määrin tuomioistuin voi valita, mitkä näkemykset se ottaa tuomioonsa, mitkä ei.
"Tuomioistuimella on velvollisuus antaa tuomiossa lausuma molempien asianosaisten - siis kantajan ja vastaajan, rikosjutuissa syyttäjän ja vastaajan - kaikista kanne- tai syyteperusteista. Samoin on lausuttava vastaajan tai syytetyn kannetta tai syytettä vastaan esittämistä asiaväitteistä. Asiaväitteitä ovat a) syytteen kiistäminen näytön riittämättömyyden perusteella, b) syytteen kiistäminen juridisella perusteella ("syyte ei perustu lakiin") sekä c) ns. vastatosiseikan eli syytteen oikeudellisen merkityksen kumoavan sekan esittäminen".
"Tuomioistumen laiminlyönti antaa tuomiossa lausunto asiaväitteistä on selvä oikeudenkäyntivirhe, jonka perusteella tuomio voidaan kumota ja poistaa", Jyrki Virolainen huomauttaa.
"Lisäksi nykyisin katsotaan yleisesti, että tuomioistuimen tulee antaa tuomiossa lausunto myös vastaajan tai rikosjutussa syytetyn esittämästä vastanäytöstä. Jos rikosjutussa esitetään jostakin todistusteemasta puolin ja toisin keskenään ristiriitaista näyttöä, on tuomioistuimella velvollisuus ilmoittaa tuomion perusteluissa, miksi se on pitänyt jommankumman osapuolen esittämää näyttöä toisen osapuolen esittämää näyttöä luotettavampana. Tämä kuuluu keskeisenä osana näyttökysymyksen perustelemisvelvollisuuteen".
"Yleensäkin nykyisin oikeuskirjallisuudessa korostetaan ns. pro et contra - tyyppistä perustelemismetodia. Tämä merkitsee sitä, että jos rikosjutussa on esitetty puolin ja toisin ristiriitaista näyttöä, on syytteen hyväksyvässä langettavassa tuomiossa otettava kantaa myös puolustuksen esittämään näyttöön, punnittava ja arvioitava sitä suhteessa syyttäjän esittämään näyttöön sekä ilmoitettava, miksi syytteen tueksi esitettyä näyttöä on pidetty kuitenkin vakuuttavampana".
"On selvä ja paha virhe, jos tuomioistuin sivuuttaa kokonaan tuomiossaan puolustuksen esittämän, syytettä vastaan puhuvan näytön ja sen arvioinnin. Syytetyn ja puolustuksen pitää saada tuomion perusteluissa vastaus kaikkiin asiaväitteisiinsä ja kaikkeen syytettä vastaan puhuvaan näyttöön. Tätä edellytää asianosaisen kuulemisperiaate ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa korotettu oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimus".
"Jos toimitaan toisin, voidaan perustellusti epäillä, onko syytetty saanut osakseen reilua ja oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä".
Toisessa kysymyksessä viitattiin Johnny Liebkindin valituksen kohtaan, jossa kiistetään Helsingin Säästöpankkia edustaneiden todistajien kertomusten uskottavuus ja toisaalta hovioikeuden väite siitä, ettei todistajien kertomuksia ole kiistetty. Kysymys koski sitä, oliko hovioikeuden menettely tältä osin korrekti, ja yleensäkin hovioikeuden velvollisuutta järjestää syyllinen pääkäsittely. Professori Jyrki Virolainen kommentoi näin:
"Jos asianosainen pyytää hovioikeudessa suullisen pääkäsittelyn järjestämistä, on lain mukaan pyyntöön pääsäännön mukaan suostuttava. Laissa on lueteltu ne poikkeustapaukset, joissa pääkäsittely voidaan valittajan tai tämän vastapuolen pyynnöstä huolimatta jättää toimittamatta. Po. rikosjutussa voisivat tällaisina pääkäsittelyn epäämisperusteina tulla kysymyksen lähinnä vain se, että (a) valitus on selvästi perusteeton, tai se, että (b) pääkäsittelyn toimittaminen on "muusta syystä selvästi tarpeeton". Kummasakin tapauksessa HO:n tulisi tietenkin perustella, miksi ao. tapauksessa valitus on selvästi perusteeton tai mikä on se "muu syy", jonka vuoksi pääkäsittelyä pidetään selvästi tarpeettomana".
"Lisäksi on otettava huomioon tärkeä todistelun välittömyyttä HO-vaiheessa koskeva säännös, jonka mukaan hovioikeuden tulee omasta aloitteestaan (viran puolesta), siis vaikka asianosainen ei itse ole pyytänyt pääkäsittelyä, määrätä pääkäsittely pidettäväksi, jos "asian ratkaiseminen riippuu käräjäoikeudessa vastaanotetun suullisen todistelun uskottavuudesta". Käräjäoikeudessa vastaanotettu suullinen todistelu on tällöin otettava hovioikeudessa tarpeellisilta osin uudelleen vastaan".
"Näyttäisi siltä, että tapaus on juuri sellainen, jossa ratkaisu riippuu paljolti ja ehkä ratkaisevastikin käräjäoikeudessa esitetyn suullisen eli henkilötodistelun uskottavuudesta . Toisin sanoen tilanne on sellainen, jossa asianosaisten ja todistajien kertomukset ovat ristiriitaisia. Tällöin hovioikeuden olisi ilman muuta tullut järjestää suullinen pääkäsittely, jossa asianosaisia ja todistajia olisi kuultu uudelleen."
"Kun valituksessa on selvästi riitautettu todistaja Blomqvistin kertomuksen uskottavuus ja Blomqvistin kertomus on ilmeisessä ristiriidassa todistaja Ryynäsen kertomuksen kanssa, olisi mainittuja todistajia tietenkin pitänyt kuulla hovioikeudessa, jotta hovioikeus olisi itse vonut tehdä päätelmiä todistajien uskottavuudesta ja esittää todistajille tarvittavia lisäkysymyksiä asian selvittämiseksi."
"Hovioikeuden toteamus, jonka muaan Liebkind ei olisi asettanut todistajien kertomusten uslottavuutta kyseenalaiseksi, tuntuu sangen oudolta, jos käsikirjoituksessa esitetty sitaatti Liebkindin valituskirjelmästä pitää paikkansa".
Voivatko tuomarit jatkaa virassaan?
Professori Jyrki Virolaisen kommentit eivät jätä periaatteita epäselviksi. Käräjäoikeus rikkoi velvollisuuksiaan, kun se ei ottanut kantaa niihin lukuisiin todistajalausuntoihin, jotka puhuivat syytettä vastaan. Hovioikeus rikkoi velvollisuuksiaan jo lähtökohtaisesti, kun se ei järjestänyt suullista pääkäsittelyä, vaikka todistajalausunnot olivat kiistatta ristiriitaiset. Sen, että hovioikeus turvautui suullisen käsittelyn evätessään perättömään väitteeseen aivan jutun ydinkysymyksessä, ymmärtänee jokainen paitsi moraalittomaksi, myös laittomaksi.
(...)
Vanhastaan oikeudenkäymiskaaren ensimmäisen luvun 12. pykälässä säädettiin, että jos tuomari ilmeisestä huolimattomuudesta tai ymmärtämättömyydestä tekee väärän tuomion, menettäköön virkansa. Tuota oikeudenkäymiskaaren pykälää on muutettu, mutta sama periaate on siirretty rikoslakiin. Törkeästä virka-aseman väärinkäyttämisestä tuomitaan vähintäin neljäksi kuukaudeksi, enintäin neljäksi vuodeksi vankeuteen - ja viralta pantavaksi.
* * *
Jälkikirjoitus 31.3.2009:
Kuten lukija on luonnollisesti jo arvannut, hovioikeudenlaamanni Pentti W. Korhosta, sekä hovioikeudenneuvos Petri Leskistä ja Jukka Kontiota vastaan ei ryhdytty mihinkään toimenpiteisiin, vaikka heidän valehtelunsa tuomiossa on kiistatonta, sen vaikutus lopputulokseen on ilmeisen oleellinen, perusteet epäillä rikosta ovat siten varsin vahvat ja epäilty rikos on törkeä.
Rikos, josta herroja tuomareita on syytä epäillä, ei tosin ole vanhentunut. Kun maksimirangaistus on neljä vuotta vankeutta, rikos vanhenee vasta 10 vuodessa, tässä tapauksessa tammikuussa 2015.