Syyttäjä vaatii vankeutta nettikirjoittajalle, koska katsoo tämän loukanneen "yhteiskunnallisesti merkittävässä tehtävässä" toimivaa henkilöä.
Kihlakunnansyyttäjä Kaisa Ahla vaatii vankeutta helsinkiläiselle nettikirjoittajalle, koska katsoo tämän loukanneen "yhteiskunnallisesti merkittävässä tehtävässä" toimivaa Helena Molanderia. Poliisien ja syyttäjien suosikkijärjestelmässä Molander on kauan ollut korkealla, ja on aika kysyä miksi.
KUKA JA MIKÄ HELENA MOLANDER?
Kuulen suuren yleisön kysyvän "mikä ihmeen Molander", joten pieni esittely on paikallaan.
Varatuomari Helena Molander (s. 1951) teki pääosan työuraansa Mannerheimin lastensuojeluliiton (MLL) juristina, tittelinään lapsiasiamies, kunnes sai potkut vuoden 2004 alussa. Lapsiasiamiehen toimi oli lakkautettu edellisenä vuonna, ja jo sitä ennen liiton uusi johto oli alkanut suitsia alaisensa touhuamista.
Molander oli 1980-luvun lopulla ja 1990-luvulla hyvin näkyvä lastensuojelun keskustelija julkisuudessa. Molanderin keppihevonen oli insesti, ja hän sätti antaumuksella viranomaisia, jotka eivät sitä tarpeeksi löytäneet. Sekaantuessaan yksittäisiin oikeustapauksiin hän sai aikaan suurta hämmennystä ja vahinkoa. Koska häneltä sai aina räväköitä lausuntoja, hän oli iltapäivälehtien suosikki; hänellä oli luottotoimittaja molemmissa iltapäivälehdissä. Toinen heistä istuu eläkepäivillään Molanderin nykyisen yhdistyksen hallituksessa.
Molanderilla oli siis ihailijansa, mutta hänen toimintansa herätti myös kovaa kritiikkiä. Sen julkitulon estämiseksi Molander ja MLL:n pääsihteeri Jaakko Itälä uhkailivat voimallisesti tiedotusvälineitä ja tutkijoita aina, kun joku aikoi lausua Molanderista jotain vastahankaista. Terrorillaan he saivat jopa Ylen hyllyttämään valmiin kriittisen ohjelman Molanderin touhuista.
Molanderilla ja Itälällä oli suoraviivainen käsitys, että heillä on monopoli arvioida Molanderin työtä. Molander on aina oikeassa, joten jokainen joka häntä kritisoi levittää väärää tietoa ja se taas on rikos, kuului Molanderin-Itälän oppi (opin sisältö Itälän ja Molanderin, muotoilu minun). Tämä oli tietysti aivan päätöntä. Itälän ja Molanderin sananvapauskäsitys oli peräisin jostain feodaaliajalta, ja se oli erityisen räikeä, koska Molander mielellään moitti kanssaan erimieltä olevia. Se loukkaa pohjiaan myöten perustuslain ja rikoslain sananvapauskäsitystä, mutta siitä huolimatta - tai juuri siksi - tätä terroria ovat poliisi-, syyttäjä- ja tuomioistuinlaitos auliisti tukeneet yli 20 vuotta, ja tuki näkyy yhä jatkuvan.
Pelon ja vaikenemisen muuri alkoi murtua vasta, kun Seura vuonna 1993 julkaisi kriittisen artikkelini MLL:n "lapsiasiamiestyöstä". Ennen julkaisua Molander tunkeutui jopa päätoimittajan kotiin selittämään, miksi häntä ei saa eikä voi kritisoida. Artikkelin julkaisemista Molander on kostanut noin 20 vuotta.
Kun Jaakko Itälän ote vallankahvasta alkoi v. 1996 kirvota, MLL:n johto ryhtyi panemaan Molanderia järjestykseen. Ensimmäiseksi häntä kiellettiin sekaantumasta yksittäisiin oikeustapauksiin, mikä jo oli suuri parannus. Lopulta lakkautettiin hänen toimensa ja vuoden 2004 alussa Molander potkaistiin liitosta pellolle.
Potkujensa jälkeen Molander pääsi vielä julkisuuteen väittäessään MLL:n uuden pääsihteeri Eeva Kuuskosken pahoinpidelleen itseään. Vuodesta 2004 Molander on puuhastellut tuolloin perustamassaan yhdistyksessä Lasten perusoikeudet - Children's Fundamental Rights. Näitä molempia käsittelen alempana.
Pahoinpitely-jutun jälkeen julkisuus menetti mielenkiintonsa Molanderiin. Hän oli vuosina 2004 ja 2007 vaaleissa kristillisen ehdokkaana, hyvin vaatimattomalla menestyksellä.
LAKI EI OLE KAIKILLE SAMA
Molander teki rikosilmoituksensa yhden, tosin useammalle nettisivustolle laitetun kirjoituksen tästä kohdasta, siis koko tästä kohdasta:
"Varatuomari Helena Molander tunnetaan eräästä pahoinpitelystään, hän hakkasi oman esimiehensä työpaikallansa. Nykyään hän edustaa Lasten perusoikeudet - Children's Fundamental Rights nimistö järjestöä. Molander on oikeuspiireissä hyvin ristiriitaisen henkilön maineessa, joten hänenkin lausunnot ovat ikävä kylläkin ennustettavan negatiivisia kyseiselle laille."
Keskimmäinen virke on totta. Viimeinen virke on täyttä totta ainakin siltä osin, kun kerrotaan Molanderin olevan "oikeuspiireissä" hyvin ristiriitaisessa maineessa. Hänen kantojaan kirjoituksessa käsiteltyyn lakiin en tunne, eikä asialla ole mitään väliä.
Ensimmäisessä virkkeessä on kiistatta virhe. Molanderin ei ole näytetty eikä edes väitetty hakanneen esimiestään. Sen sijaan hänen esimiehensä Eeva Kuuskoski tuomittiin, tosin kyseenalaisin perustein Molanderin pahoinpitelystä.
Syyttäjä Kaisa Ahla nosti syytteen törkeästä kunnianloukkauksesta: "[Vastaaja] on esittänyt Aino Helena Molanderista valheellisen tiedon ja vihjauksen julkaisemalla usealla internetsivustolla kirjoituksen, joka on sisältänyt väitteen siitä, että Molander olisi pahoinpidellyt esimiehensä."
Verrataanpa tätä toiseen oikeustapaukseen, jossa myös juristista levitettiin vääriä väitteitä.
Turkulainen juristi ja perheenäiti Niina Berg pitää netissä omaa blogiaan. Sen vuoksi hän taannoin joutui systemaattisen terrorin kohteeksi. Hänen kimppuunsa käytiin pitkään useilla eri nettisivustoilla, ja törkykirjoituksia lähetettiin jopa hänen työnantajalleen. Hänen väitettiin olevan pedofiili, lasten raiskaaja, istuneen sen vuoksi vankilassa ja niin edelleen. Tämä saasta ilmestyi Iltalehden keskustelusivustolle 21.1.2014:
"Tämä Niina Berghän on opiskellut myös lakia. Hän teki sen Hämeenlinnan naisvankilassa, kun oli sovittamassa hoitolapsen raiskauksesta saamaansa tuomiota. ja ei varmaan yllätä ketään, että hän ei ole sitä kellekkään tunnustanut, ja eikä tule tunnustamaan. Että sellainen viisastelija se tämä Ninnu on."
Sairaita valheita, jotka myös niiden nettiin kylväjät sellaisiksi tietävät. Mustamaalaus ei ollut vahinko eikä erehdys, se oli harkittujen rikosten pitkä sarja.
Lopulta Berg, neljän lapsen äiti, kyllästyi herjaamiseen ja jätti tutkintapyynnön Turun poliisille. Näin törkeän kunnianloukkauksen poliisi tietenkin otti heti tutkittavakseen, saattaa vilpitön kansalainen luulla. Älkää unta nähkö.
Turun poliisilaitoksella tutkinnanjohtaja Päivi Kukkola esitti, ja Länsi-Suomen syyttäjäviraston kihlakunnansyyttäjä Jonna Ryynänen päätti, ettei esitutkintaa suoriteta. Perustelun ydin: "Bergin poliisille antamien tietojen perusteella hän on Anneli Auerin ystävä ja kirjoittaa aihetta käsittelevää tai sivuavaa blogia".
Jonna Ryynäsellä oli otsaa väittää myös: "[K]atson. että tapahtumatiedot huomioiden kyseessä on kuitenkin kokonaisuutena arvostellen vähäinen teko." 1) Berg tuntee erittäin hyvin Anneli Aueria vastaan ajetut rikosjutut, joista seksuaalirikosjuttu on ilmeisen tekaistu tarina ja on kirpeästi arvostellut poliisien ja syyttäjien kelvotonta työtä. Joten poliisi ja syyttäjä kostivat.
Kerrallinen väärä väite Molanderin syyllistymisestä pahoinpitelyyn on syyttäjän mukaan vankeusrangaistusta edellyttävä törkeä rikos. Kun jotain muuta valehdellaan pitkään ja systemaattisesti lapsenraiskaajaksi, asia on syyttäjälle liian mitätön edes tutkittavaksi.
Valtakunnansyyttäjä Matti Nissinen kirjoittelee mielellään Suomessa vallitsevasta korkeasta syyttäjämoraalista. Jokainen näkee mitä tasoa syyttäjien moraali tosiasiassa on. Tämähän on aivan perverssiä!
Suosikille erityiskohtelu
Voisimme tietysti ajatella armollisesti, että vaikka syyttäjä Jonna Ryynäsen päätös on törkeä, niin syyttäjä Kaisa Ahla teki oikean ratkaisun, eikä näitä pitäisi katsoa linja-ratkaisuna. Valitettavasti ajatus ei pidä merivettä.
Tässä nyt oikeuteen tulossa olevassa tapauksessa en moiti Helsingin poliisia. Kun poliisille tehdään rikosilmoitus kirjoituksesta, jossa aika kiusallisesta asiasta esitetään väite, joka on melkein päinvastainen kuin todellisuus, oli aivan oikein, että se ylitti esitutkintakynnyksen. Asia oli syytä tutkia. Sen sijaan syyttäjä Ahlan tutkinnan jälkeen tekemä syyttämispäätös on monin osin kestämätön ja vaikuttaa suosikkijärjestelmän tuotokselta.
Kunnianloukkauksen perustunnusmerkki on: "Joka esittää toisesta valheellisen tiedon tai vihjauksen siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä loukatulle, taikka häneen kohdistuvaa halveksuntaa ---" (rikoslain 24:9).
Erikseen säädetään ettei kunnianloukkauksena pidetä arvostelua, joka kohdistuu menettelyyn politiikassa, elinkeinoelämässä, julkisessa virassa tai tehtävässä, tieteessä, taiteessa ja niin edelleen, kunhan ei selvästi ylitä sitä, mitä voidaan pitää hyväksyttävänä. Hyvin tunnettu on nyrkkisääntö: mitä julkisempi ja mitä korkeampi on yhteiskunnallinen asema, sitä enemmän pitää sietää arvostelua. Tämä ei silti tarkoita oikeutta esittää täysin vääriä väitteitä, olipa kohteen asema miten korkea tahansa.
Kunnianloukkaus on kuitenkin rangaistavaa vain tahallisena tekona, minkä poliisit ja syyttäjät näppärästi "unohtavat", kun kyse heidän suosikeistaan tai kun he haluavat kostaa.
Oliko nettikirjoituksen virhe tahallinen teko? Kirjoittaja itse on kuulustelussa reilusti myöntänyt virheensä ja pahoitellut sitä. Saatuaan tiedon väitteen virheellisyydestä, hän oli korjannut kirjoitustaan. On tietysti mahdollista, että epäilty selittää näin vain välttääkseen rikosvastuun, mutta esitutkinta-aineistossa ei mikään viittaa tahallisuuteen.
Molander katsoo rikosilmoituksessaan, että oikea tieto pahoinpitelystä olisi löytynyt helposti internetistä, vaikkapa Wikipediasta. Koska tietoa ei ollut tarkistettu, väärä tieto esitettiin tahallaan, järkeilee Molander, ja syyttäjä noudattaa tätä kuuliaisesti.
Olisi tietysti perin suotavaa, että kaikki nettiin kirjoittavat tarkistaisivat kaikki väitteensä. Muistiinsa ei pitäisi luottaa, mutta tiedämme hyvin, että ihmiset toimivat juuri muistinsa varassa ja erehtyvät jatkuvasti.
Sitä paitsi Molanderin todistelu kääntyy itseään vastaan. Miksi kukaan esittäisi tahallaan väärän väitteen, joka on helposti vääräksi osoitettavissa?
Kirjoituksen aihe ja kohde ei ollut Molander, vaan esitys tasa-arvoiseksi avioliittolaiksi ja erään kansanedustajan näkemykset siitä. Viittaus Molanderiin on vain yksi pieni kohta kirjoituksessa, jossa kansanedustajan lisäksi ihmetellään eräiden ns. asiantuntijoiden nihkeää suhtautumista lakiesitykseen. Kirjoitus on aivan asiallinen puheenvuoro ajankohtaisesta poliittisesta aiheesta. Siitä näkee, että aihe on suuresti kiinnostanut kirjoittajaa, ja hän on halunnut osallistua keskusteluun vakavasti. On täysin epäloogista väittää kirjoittajan panneen tuohon, pääasiansa kannalta sivukohtaan tahallaan väärän väitteen. Hänhän olisi vain heikentänyt omaa uskottavuuttaan, saavuttamatta mitään. Tämä on vahva näyttö tahallisuuden puuttumisesta.
Lisäksi Molanderin pahoinpitelyjutun tuomio annettiin vähän oudolla näytöllä, joten on aika inhimillistä, jos joku melkein kymmenen vuotta myöhemmin muistaa asian väärin.
Syyttäjä syyttää törkeästä kunnianloukkauksesta, mikä on oleellisesti eri asia kuin perusmuotoinen teko. Poliisi oli rubrisoinut jutun kunnianloukkaukseksi, kuten oikein oli.
Törkeäksi juttu muuttui vasta syyttäjän pöydällä. Tavallinen kunnianloukkaus vanheni samalla pöydällä, mikä saattaa selittää syyttäjän tarpeen selittää juttu törkeäksi. Juttu vanheni 26.6, syyttämispäätös on tehty 5.7. Tosin syyttäjä on venyttänyt väittämänsä rikoksen tekoajan jatkuvan aina 5.7.2016 saakka, mitä Kaisa Ahla ei perustele mitenkään. Esitutkintapöytäkirjassa tekoaika on oikein.
"Jos --- kunnianloukkauksessa aiheutetaan suurta kärsimystä ja erityisen suurta vahinkoa ja rikos on kokonaisuutena arvostellen törkeä, on tuomittava törkeästä kunnianloukkauksesta sakkoon tai enintään kahdeksi vuodeksi vankeuteen" (RL 24:10, korostus tässä).
Molander tietenkin ilmoittaa virheen aiheuttaneen hänelle "suurta kärsimystä tai erityisen suurta vahinkoa", mutta samaa Molander on väittänyt lukuisat kerrat mistä tahansa kohtaamastaan kritiikistä, joten hänen sanoillaan on niukasti todistusarvoa. Kaksi seikkaa ovat oleellisia.
Molanderin rikosilmoitus on päivätty 11.6.2015. Siinä Molander väittää saaneensa kirjoituksista tiedon toukokuussa 2015. Kirjoitukset on laitettu nettiin 26.6.2014. Meni vuosi, ettei Molander tiennyt tai välittänyt niistä mitään. Miten ne siis olisivat aiheuttaneet hänelle mitään kärsimystä tai vahinkoa, saati että se olisi ollut erityisen suurta? Todennäköisesti touko-kesäkuussa 2015 kukaan ei enää muistanut noista kirjoituksista yhtään mitään.
Molanderin rikosilmoituksessa ja loppulausunnossa ei ole pienintäkään viitettä siitä, mitä vahinkoa hänelle olisi aiheutunut tai miten kärsimyksensä olisi ollut suurta. Hän ei kerro edes, miten sai tietää kirjoituksista, joten on lupa olettaa niiden tulleen häntä vastaan internetissä aivan sattumalta. Lukemassani esitutkinta-aineistossa ei missään kohden ole mitään perustelua kärsimykselle ja vahingolle. Syyttäjä on jättänyt asian yksin Molanderin puheiden varaan:
"Henkilötodistelu: Molander. "Teema: valheellisen tiedon ja vihjauksen loukkaavuus ja halventavuus sekä kärsimyksen laatu ja määrä".
Vaivojensa vaikertamisen Molander osaa, joten ei epäilystä, etteikö oikeussalissa kuulla vuolasta valitusta valtavasta kärsimyksestä, mutta mitä katetta valituksella on?
Rangaistavuus ei tosin edellytä, että vahinkoa olisi tapahtunut, kunhan teko on ollut omiaan aiheuttamaan seuraamuksia. Kun kuitenkin väitetään teon aiheuttaneen suurta kärsimystä ja erityisen suurta vahinkoa, ja kun tämä on peruste väittää tekoa törkeäksi, pitää väitteelle olla edes jotain objektiivisesti arvioitavissa olevia perusteita. Näyttö ei voi olla vain Molanderin omien valitusten varassa.
Ollakseen törkeä kunnianloukkauksen pitäisi olla myös "kokonaisuutena arvostellen törkeä", ja sitä tämä satunnainen virhe ei ole. Sen näkee kirjoituksen kokonaisuudesta. Se seikka, että virhe on nettisivustojen kautta tullut lukuisten ihmisten saataville, ei nykyään ole peruste kvalifioida teko törkeäksi. Lakia muutettiin vuonna 2013, koska poliisien, syyttäjien ja tuomareiden poliittinen peli kunnianloukkauksilla oli johtanut räikeisiin sananvapauden loukkauksiin ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) niistä Suomelle antamiin häpeällisiin tuomioihin. Ihmettelen, onko syyttäjä ymmärtänyt lakimuutoksen merkityksen.
Kaiken lisäksi - vaan ei vielä huipuksi - syyttäjä vaatii vankeusrangaistusta kirjoittajalle. Kunnianloukkaukset, myös törkeän rikosnimikkeen saaneet, ovat lähtökohtaisesti sakkojuttuja. Vankeutta on tuomittu vasta toistuvasta valehtelusta, jossa tekijä osoittaa täyttä piittaamattomuutta tuomioistaan. Esimerkiksi Molanderin läheinen yhteistyökumppani Leena Muranen taisi saada ensimmäisen vankeustuomionsa vasta kuudennella kerralla. Muranen on taparikollinen, joka työkseen valehteli - saattaa olla että rikosuransa jatkuu, mutta tätä en tiedä - täysin syyttömiä kansalaisia seksuaalirikollisiksi. Kolmas vankeustuomio, reilu vuosi, vei hänet viimein kiven sisään. 2)
Vankeuden vaatiminen tällaisessa mitättömässä jutussa kansalaiselle, jolla ei ole vastaavia tekoja tilillään, on erittäin poikkeuksellista.
"Korkea yhteiskunnallinen asema..."
Huipulle tai oikeastaan pohjalle pääsemme nyt. Molanderin rikosilmoituksessa selitetään (korostus tässä):
"Ottaen huomioon, että varatuomari, oikeustieteen lisensiaatti Helena Molander on Mannerheimin lastensuojeluliiton entinen lapsiasiamies ja nykyisin Lasten perusoikeudet Ry:ssä, yhteiskunnallisesti korkeassa asemassa oleva henkilö, jonka asemaan tai toimeen valittavalta henkilöltä edellytetään nuhteetonta taustaa sekä tietynasteista integriteettiä [ koskemattomuus, loukkaamattomuus - MN ], niin [vastaajan] totuudenvastainen ja loukkaava väite on asiaa objektiivisesti arvioiden törkeä."
Tämä on ehtaa Molanderia ja feodaaliaikaa. Molanderille hänen itse arvioimansa korkea yhteiskunnallinen asema luo koskemattomuuden, vaikka kaikilta muilta asema sen vie. Suomessa yhteiskunnallisesti korkeassa asemassa olevista ainoastaan tasavallan presidentti on nauttinut tietynasteista koskemattomuutta, eikä Tarja Halosen aikana edes hän. Sitä paitsi tasavallan presidentin tietynasteinen integriteetti perustuu tapaan, ei lakiin.
Uskomatonta lukea tällaista vielä vuonna 2016 ja Suomen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta saaman 19 sananvapaustuomion jälkeen.
On Molanderille luonteenomaista julistaa itsensä koskemattomaksi ja saahan ihminen vaatia vaikka kuuta taivaalta. Sen sijaan on yhteiskunnallisesti erittäin vakava ja vaarallinen asia, että syyttäjä on lähtenyt hakemaan tälle hullutukselle rikosoikeuden suojaa. Kaisa Ahla esittää haastehakemuksessaan (korostus tässä):
"Teko on aiheuttanut asianomistajalle suurta kärsimystä ja teko on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, koska vastaajan esittämä valheellinen tieto ja vihjaus asianomistajasta on saatettu kymmenien tuhansien ihmisten tietoon internetsivustojen kautta sekä asianomistajan ammatilliset päämäärät ja tavoitteet sekä hänen henkilönsä luotettavuus julkisuudessa ja yhteiskunnallisesti merkittävässä tehtävässä on kärsinyt valheellisen tiedon ja vihjauksen takia".
... on yhden naisen yhdistys
Tämän vuoksi on pakko tutkia, mikä oikein on Helena Molanderin Lasten perusoikeudet ry. jonka ansiosta hän (ja syyttäjä) katsoo olevansa niin "yhteiskunnallisesti korkeassa asemassa" että nauttii "tietynasteista" koskemattomuutta.
Helena Molander perusti yhdistyksen helmikuussa 2004 parin muun henkilön kanssa, heti saatuaan potkut MLL:stä. Koska Molander oli jo aikaisemmin pudonnut MLL:n sisäpiiristä sen ulkokehälle, uuden yhdistyksen pystyttämistä lienee valmisteltu pidempään.
Yhdistyksellä on viisijäseninen hallitus (mukana yksi evp-poliisi) ja pari varajäsentä päälle. Viime vuonna hallitus kokoontui seitsemän kertaa. Pieni, mutta kiintoisa yksityiskohta: kaikki viime ja toissa vuonna valittujen hallitusten jäsenet ovat naisia.
Yhdistys näyttää olevan suunnilleen yhtä kuin Helena Molander. Sen osoitteena on Molanderin kotiosoite. Molander on yhdistyksen ainoa työntekijä, vastaa taloudesta, on projektipäällikkö hankkeessa jonka perusteella yhdistys saa avustuksen, jolla se rahoittaa toimintansa. Hauskasti Molanderia kutsutaankin toimintakertomuksessa - joka lähes varmasti on Molanderin itsensä kirjoittama - usein tittelillä "yhdistyksen johtaja". Freudilainen lipsahdus.
Vuoden 2015 toimintakertomuksessa yhdistyksessä kerrotaan olevan 52 jäsentä. Vähäistä jäsenmäärää on tarve selitellä: "Yhdistyksen jäsenmäärä kasvaa huolellisen jäsenhankinnan kautta. Huolellisen jäsenhankinnan kautta on kyetty varmistamaan yhdistyksen työrauha": Tiedustelin sähköpostilla, kuuluuko Molanderin vanha yhteistyökumppani Leena Muranen jäsenkuntaan. Ei kuulu, ilmoitti Molander asianajajan välityksellä.
Jäsenmaksun suuruutta ei toimintakertomuksessa ole huomattu mainita, mutta tieto sen tuotosta, 350 € löytyy muualta. Ellei jäsenmaksu ole aivan olematon, voinee päätellä ettei hyvin suuri osa huolellisesti valitusta jäsenkunnasta sitä maksa.
Yhdistyksen rahoitus on täysin raha-automaattiyhdistyksen varassa. Se lähetteli vuosikausia turhaan hakemuksiaan, kunnes v. 2012 tärppäsi. RAY antoi "lasten kaupallisen seksuaalisen hyväksikäytön ennaltaehkäisemiseen" 70 000 euroa, saman kahtena seuraavana vuonna. Viime vuonna avustus oli 75 000 €, tänä vuonna 85 000 €. Summat eivät ole suuria, vaan lastensuojelujärjestöjen avustusten häntäpäästä. Esimerkiksi MLL ja sen jäsenjärjestöt saavat RAY:ltä noin 5 000 000 €.
Sen sijaan pienyhdistyksen taloudelle avustus on ratkaisevan suuri, RAY:n osuus sen tuloista lähentelee sataa prosenttia.
RAY-avustus on tärkeä myös Molanderin omalle taloudelle. Vuonna 2010 hänen verotettavat tulonsa, valtionverotuksessa, olivat juristille poikkeuksellisen alhaiset, 6 914 euroa. Seuraava vuosi oli vielä heikompi, 5 729 euroa. Kun RAY:n rahahanat 2012 aukesivat, Molanderin tulot nousivat noin 54 000 euroon. Summa oli melkein sama seuraavaa vuonna ja vajaat 47 000 euroa v. 2014, jolta on viimeinen vahvistettu verotus. Ainoasta työntekijästä aiheutuvat kulut leikkasivat viime vuonna yli 4/5 yhdistyksen tuloista. Eli RAY:n avustuksesta.
Mitä "korkeassa asemassa" tehdään?
Lasten perusoikeudet ry:n vuoden 2015 toimintakertomus on häkellyttävä paperi. Se on 20-sivuinen, mutta koostuu poliittisista ja ideologisista julistuksista. Toiminnan osalta se kertoo pääosin aivan muiden toimijoiden, etupäässä viranomaisten tekemisistä, ja niitäkin on haalittu pitkin vuosituhatta ja osin edellistäkin. Esimerkiksi yhden sivun täyttää internetistä napattu artikkeli hätäkeskuslaitoksen ja poliisin v. 2012 saamasta kansainvälisestä tunnustuksesta. Se tuli ripeydestä, jolla viranomaiset selvittivät Kotkassa kaapatun 8-vuotiaan tytön olinpaikan ja pelastivat tämän. Tunnustuksen aiheellisuutta en epäile, mutta ihmettelen Molanderin pyrkyä kuokkavieraaksi palkintojuhliin. Vuonna 2015.
Siltä osin kuin toimintakertomus käsittelee yhdistyksen omia tekemisiä, niitä kerrataan perustamisvuodesta 2004 lähtien, ja viimevuotiset aktiivisuuden ilmentymät esitellään kahteen, kolmeen kertaan, jopa useammin. Näin saadaan paperiin lisää pituutta, mutta ei sisältöä.
Tavattoman sekavasta, edes takaisin haahuilevasta, asioita loputtomasti toistelevasta selostuksesta on vaikea seuloa esiin, mitä yhdistys todella on vuonna 2015 tehnyt. Nähtävästi se on järjestänyt kolme enintään päivän mittaista seminaaria, joissa on ollut yhteensä 95 osanottajaa. Lisäksi Molander on osallistunut yhteen palaveriin viranomaisten kanssa Vaasassa. Hän on käynyt juttelemassa myös Rakennusliitossa.
Molander on mahdollisesti osallistunut erään EU:n rahoittaman "järjestöyhteistyöohjelman" kahteen kokoukseen Brysselissä, tai sitten ei.
Yhdistys ilmoittaa olevansa mukana useissa järjestöjen verkostoissa, samoin viranomaisten luomissa järjestöverkoissa. Jotakin verkostoa se sanoo koordinoivansa. Puuhan sisältö, laatu ja varsinkaan tulos ei toimintakertomuksesta selviä. Kun vajaa kymmenen pienyhdistystä ilmoittaa muodostavansa verkoston, lehtien etusivut eivät mene uusiksi.
Reilun matkailun yhdistyksen yksi projekti, lapsiseksiturismin vastainen "Liian pahaa ollakseen totta" kampanja ilmoittaa Lasten perusoikeudet ry:n toimineen sen asiantuntijana. 3) Se on konkreettisin esimerkki yhteistoiminnan tuloksista ja taitaa olla ainoa laatuaan. Unohtamatta toki yhdistyksen Kirkkohallitukselle toimittamaa 30 kappaletta "Matkailun pimeä puoli" -esitettä. Täsmäkohdennettua valistusta.
RAY:n rahaa yhdistys on siis saanut vuodesta 2012 lähtien CSEC-työhön (Commercial Sexual Exploitation of Children, lasten kaupallinen seksuaalinen hyväksikäyttö). Sen konkretia jää täysin hämäräksi, koska toimintakertomus sekoittaa hulppeasti omat ja muiden toimet, eikä paperissa ole mitään johdonmukaisuutta, paitsi omakehu.
Yhdistyksen lippulaivaa mainostetaan: "Olemme saavuttaneet CSEC-hankkeen koulutuksen osalta tavoitteemme koulutettavien lukumäärän osalta. Vuosina 2012-2015 olemme kouluttaneet useita satoja järjestöjen, yhteisöjen ja julkisen hallinnon edustajia. Mediakattavuuden ja nettisivuston kautta olemme saavuttaneet myös ns. suuren yleisön valistamistavoitteemme".
Koulutus tarkoittanee osallistumista niihin enintään yhden päivän seminaareihin, kuin viime vuonna järjestetyt kolme tilaisuutta. Kysyin tätäkin Molanderilta sähköpostilla. "Riittävä tieto löytyy käytössäsi jo olevasta yhdistyksen julkisesta toimintakertomuksesta", välitti asianajaja Molanderin vastauksena.
Mediakattavuutta suvaitsen epäillä jo yksin siksi, että toimintakertomuksessa hehkutetaan useaan otteeseen STT:tä vuonna 2013 julkaisemaa artikkelia, johon innoitus väitetään saadun yhdistyksen vuotuisesta pääseminaarista. Se on ainoa mainittu yhdistykseen liittyvä lehtiartikkeli, joten epäilen sen olevan myös ainoa koskaan julkaistu. Luulenpa, että kaikki olisi mainittu, jos niitä olisi. Yhdistyksen nimellä googlaamalla saa tulokseksi lähinnä sen omat nettisivut, jotka ovat köyhät. Siellä on postilokero-osoite ja yksi kalvosarja. jonka kerrotaan olevan yhtä kuin yhdistyksen koulutusmateriaalit. 4)
Kuinka moni lukija on muuten aiemmin kuullut tästä yhdistyksestä?
Pelottelua kadonneilla lapsilla
"Kadonneet/karanneet/kaapatut-lapset" -teema vie noin kolmanneksen toimintakertomuksesta, joka korostaa yhdistystä asiantuntijana: "Vuoden 2015 aikana on käynnistetty neuvottelut Länsi- ja Sisä-Suomen aluehallinnon viraston kanssa kadonneiden lasten asian käsittelemiseksi osan ko. aluehallintoviraston koulutusta". Tätä toistellaan eri muodoissaan puolenkymmentä kertaa; yhdestä kohdin ilmenee yhdistyksen edustajan käyneen kerran Vaasassa kokouksessa, johon osallistui neljä henkilöä.
"Yhdistys on myös ainoana järjestönä Suomessa perehtynyt kadonneiden lasten ongelmiin kokonaisvaltaisesti aina vuodesta 2003 alkaen, jolloin yhdistyksen johtaja kutsuttiin asiantuntijana mukaan kadonneiden lasten tutkimushankkeeseen /Child Focus ja Gihentin yliopisto. Belgia", kehutaan.
"Kadonneiden lasten asia on Suomessa varsin tuntematon ongelma" valitetaan, ja poliisin tilastoon nojaten kerrotaan Suomessa vuonna 2014 kadonneen 398 lasta. "EU:n alueella raportoidaan lapsi kadonneeksi joka toinen minuutti - Suomessa n. 400 alaikäistä rekisteröidään kadonneiksi vuosittain",
Toimintakertomuksessa varotaan väittämästä suoraan kaikkien kadonneiden tai edes merkittävän osan joutuneen seksuaalisen hyväksikäytön tai peräti ihmiskaupan uhriksi, mutta pyörittämällä sikin sokin viittauksia noihin rikoksiin ja muulla vihjailulla luodaan mielikuva, kuin jostain sellaisesta olisi kysymys. "Kadonneiden lasten on varsin vähän tunnettu asia Suomessa" toistellaan. Se mahdollisuus, että asia on tuntematon, koska ongelmaa ei ole, ei saa sijaa majatalossa. Viitataan sentään vanhaan selvitykseen, joka kertoo vuosina 1990-1995 jääneen lopullisesti kateisiin yhteensä 16 lasta. Kaksi-kolme per vuosi.
Kysyin keskusrikospoliisista (KRP) tiedetäänkö mitkä ovat katoamisten syyt, kuinka moneen katoamiseen liittyy kadonneeseen lapseen tai nuoreen kohdistunut rikos ja kuinka moni jäi kateisiin. Rikosylikomisario Jouko Ikonen vastasi:
"Tarkkojen vastausten antaminen esittämiisi kysymyksiin on vaikeata, koska tapauksia on niin monia ja erilaisia. Ymmärtääkseni näitä katoamistapauksia ei sellaisinaan tilastoida, etenkään syyn ym. tarkkuudella, mutta erilaisilla hakukriteereillä tilastoja on tarvittaessa saatavissa.
Selasin näillä hakukriteereillä, "alle - 18 v", "kadonnut henkilö", poliisin kirjaamat ilmoitukset, vajaat parisataa, kuluvalta vuodelta 2016. Selkeästi yleisin tapaus on sellainen, jossa noin 15-vuotias, suomalainen, nuori on poistunut kodistaan tai sijoituspaikastaan, eikä ole palannut sovittuna aikana tai että huoltajat/sosiaaliviranomaiset olisivat olleet tietoisia nuoren olinpaikasta.
Lähes kaikissa tapauksissa nuori tai lapsi on tavattu myöhemmin, joko löydetty etsinnöissä tai palannut omatoimisesti takaisin.
Katoamisen aikana tapahtuneista mahdollisista rikoksista ei ole juurikaan mainintaa katoamisilmoituksissa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö niitä mahdollisesti olisi tehty, toisilla ilmoitusnimikkeillä. Tätä en kuitenkaan katsonut sen tarkemmin, koska silloin olisi pitänyt etsiä muita ilmoituksia näiden alaikäisten henkilötiedoilla."
Lisäksi kadonneisiin maahanmuuttajiin ja alaikäisiin turvapaikanhakijoihin liittyy omia kysymyksiään, joista on ajoittain ollut julkisuudessa keskustelua. Molanderin käyttämästä luvusta kuitenkin näkyy hänen tarkoittavan Suomen kansalaisten katoamisia.
Lopputulos on se, jonka jokainen tietää arkikokemuksesta. Lapset saattavat kävellä harhaan ja teini-ikäiset voivat livahtaa kavereidensa luo. Tuoreeltaan se aiheuttaa perheissä sydämentykytyksiä, mutta on kuitenkin yleensä varsin viatonta. Kadonneet eivät ole ihmiskaupan eivätkä pedofiilien uhreja. Silloin kun katoamisesta tehdään poliisille ilmoitus merkintä jää tilastoon, mutta se ei tarkoita, että lapsi olisi jäänyt kateisiin.
Molanderin yhdistyksen hehkutus kadonneista lapsien ongelmasta on siten perusteetonta pelon lietsontaa. Sille on vaikea löytää muuta motiivia, kuin suostutella RAY:tä heruttamaan lisää avustuksia. Näin tulee ymmärrettäväksi miksi Molander vielä vuosienkin jälkeen tunkee kuokkavieraaksi juhlimaan hälytyskeskuksen palkintoa, kaapatun 8-vuotiaan kotkalaistytön tapauksessa. Vuosituhannen ainoasta ilmeisen rikollisin tavoittein tehdystä lapsikaappauksesta täytyy ravistella kaikki irti, kun synnytetään fiktiota massiivisesta kadonneiden lasten ongelmasta.
Toimintakertomus kehuu yhdistyksen asiantuntemusta, mutta tämä hulvaton liioittelu todistaa päinvastaista. Sekava toimintakertomus itsessään kertoo amatöörien olevan asialla.
Yhteenveto. Helena Molander johtaa pikkuista yhdistystä, joka luo katteettomia uhkakuvia olemattomista uhista, joka järjestää kolme pientä seminaaria vuodessa, joka on jäsen joissakin järjestöverkostoissa ja joka saa RAY:ltä rahaa, jolla se maksaa Molanderille palkkaa.
Tätä puolivillaista puuhastelua syyttäjä Kaisa Ahla kutsuu toiminnaksi "yhteiskunnallisesti merkittävässä tehtävässä" ja käyttää sitä perusteena vaatia vankeutta.
”Parodia on jo kauan ollut mahdotonta. Ne tekevät sen itse", kirjoitti Paavo Haavikko.
SE SUURI PAHOINPITELYJUTTU
MLL lakkautti "lapsiasiamiehen" toimen virallisesti 31.1.2004. Tehtävän lakkauttamisesta oli Molanderille ilmoitettu jo edellisen vuoden joulukuussa. Hänet oli määrätty ajamaan toiminta alas ja hoitamaan käsittelemiensä juttujen asiakirjojen arkistointi. Vuosia ennen sitä Molanderia jo oli kielletty sekaantumasta yksittäisiin oikeustapauksiin. Lopullista lakkauttamispäätöstä tehostettiin kieltämällä vaihdetta yhdistämästä puheluja Molanderille.
Kaksi päivää lakkauttamisen jälkeen, 2.2, Molanderille soitti taparikollinen Leena Muranen, jota Molander oli käyttänyt kostotoimissaan eri tahoille, muun muassa esimiestään Eeva Kuuskoskea vastaan. 5)
Rouvien kostoyhteistyö on ollut hyvin tiivistä ja aktiivista. Molander ja Muranen esimerkiksi kokosivat minua mustamaalaavan paketin, jota he postittivat ympäriinsä: pankeille, vakuutusyhtiöille, tiedotusvälineille, poliisilaitoksille, syyttäjänvirastoihin, kirjastoihin ja niin edelleen. Paketin jakelu on ollut yhtä absurdi kuin sen kokoajat. Ainakin Muranen jatkaa postittamistaan yhä edelleen.
Tuolloin vuonna 2004 Leena Murasella oli jo useita rikostuomioita hänen tahallaan valehdeltuaan syyttömiä kansalaisia pedofiileiksi tai muuten seksuaalirikollisiksi. Edellisenä vuonna hänet etsintäkuulutti muun muassa Espoon käräjäoikeus, koska Murasta ei muutoin saatu vastaamaan lähestymiskieltohakemuksen. Hakemuksen oli jättänyt kuusi kansalaista, joiden perhe-elämää Muranen oli pitkään terrorisoinut. Myöhemmin hänet etsintäkuuluttivat muutkin viranomaiset. 6)
Tällainen oli siis Molanderin läheinen yhteistyökumppani. Kaikenlaista voi touhuta, kun on yhteiskunnallisesti korkeassa asemassa ja siksi omaa tietynasteista integriteettiä ...
Murasen soitosta kehkeytyi MLL:n pääkonttorilla välikohtaus, jolla oli oleva dramaattiset seuraukset Eeva Kuuskoskelle.
Tapahtumista seuraava on riidatonta. Pääsihteeri Kuuskoski oli saanut tiedon Molanderille yhdistetystä puhelusta ja meni muistuttamaan tätä lapsiasiamiestoiminnan siirtymisestä historiaan. Kuuskoski joutui koputtamaan toistuvasti ovelle, koska Molanderilla oli tapana istua lukkojen takana.
Molander avasi oven noin klo 10:30, ja Kuuskoski esitti asiansa: lapsiasiamieshomma on loppu eikä niitä asioita ole enää lupa käsitellä. Molanderilla oli puhelu auki Muraselle, joka kuunteli korvat pystyssä. Kuuskoski ja Molander ilmeisesti kinastelivat, keskustelevatko he nyt vai puhelun päätyttyä. Sitten Molander katkaisi yhteyden Muraseen, sulki puhelimen.
Sen jälkeisistä tapahtumista osapuolten kertomukset poikkeavat oleellisesti. Helena Molander teki siitä rikosilmoituksen 8.2.2004, syyttäen Eeva Kuuskoskea pahoinpitelystä.
Asian tultua julki haastattelin tutkinnanjohtajaa. "Tämä on aivan mitätön, mitättömistä mitättömin juttu. Tätä ei edes tutkittaisi, elleivät asianosaiset olisi julkisuuden henkilöitä", huokaisi tutkinnanjohtaja Vesa Lilja. .
Molander kertoi poliisikuulustelussa, rikosilmoitusta tehdessään:
"En halunnut laskea Kuuskoskea huoneeseeni, joten jäin seisomaan ovisuuhun ja kysyin, että mitä hänellä on ilmoitettavaa. Hän ei vastannut mitään, vaan aivan yllättäen heilautti itseään ja tämän jälkeen löi minua nyrkillä rintaan, työnsi nyrkillään minut väkisin ensin taaksepäin, jonka jälkeen itse väistin syrjään ja hän astui huoneen sisäpuolelle --- Isku oli voimakas ja tunsin äkillistä voimakasta kipua rinnassani ja minun oli tämän vuoksi vetäydyttävä taaksepäin. Käsi heilahti laajassa kaaressa ja iskun osuessa hän teki nyrkillään omituisen kiertoliikkeen". 7)
Väitetyn iskun jälkeen Molader käynnisti, Kuuskoskelta salaa, pöydällään olleen sanelukoneen, jolla hän nauhoitti lopun keskustelun. Hän toimitti siitä poliisille itse litteroimansa tekstin. Siinä on kolme tiheää konekirjoitusliuskaa kireää keskustelua MLL:n liittohallituksen päätöksestä lopettaa lapsiasiamiestouhu , sekä Molanderin työhuoneen suunnattomasta siivottomuudesta. "Keskityt nyt siivoamaan tämän, onhan tämä hirveätä", lausuu Kuuskoski.
Koko välikohtaus kesti kaikkiaan ehkä pari minuuttia. Sitten Kuuskoski poistui.
Molanderin vaihteleva tarina
Heti Kuuskosken poistuttua Molander kirjoitti sähköpostiviestin ammattiliittonsa lakimiehelle. Se on lähetetty klo 10:58, joten hänen on täytynyt aloittaa kirjoittaminen heti sanaharkan päätteeksi. Siitä huolimatta väitetty pahoinpitely on viestissä aivan sivuroolissa ja vähäisenä asiana. Viestistä ilmenee, että Molander on ollut lakimieheen yhteydessä ennenkin, hän ehkä epäili saavansa ajan mittaan potkut. Viestin sävy on vahingoniloinen, ilkamoiva. Tällä on asiassa merkittävä todistusarvo, ja siksi lainaan viestin tähän kokonaisuudessaan:
"Hei, Täällä MLL:ssä ollaan ilmeisesti nyt helisemässä, kun tekevät päätöksiä, joiden jälkiseurauksia ei hallita. Ihmiset ovat soitelleet liiton vaihteeseen ja ovat vihaisia, kun heitä ei yhdistetä lapsiasiamiehelle. Eräs pitkään soittanut oli päässyt läpi, kun oli ilmoittanut, että haluaa puhua Molanderin kanssa, mutta ei lapsiasiamiehen kanssa.
Joudun sinulle oman etuni vuoksi raportoimaan pienen episodin, joka tapahtui ovellani äsken. Kuuskoski töni minua taaksepäin melko kovaotteisesti eli suoraan sanottuna kävi minuun kiinni päästäkseen työhuoneeseeni, jota hän alkoi suureen ääneen kauhistella. Sanoin hänelle, että kaikki kauhistelevat ja että olen vuoden verran pyytänyt apua arkistointiin. Sitä ei ole kuitenkaan järjestynyt. Mainitsin ilmoittaneeni työhuoneasian myös työsuojelupiiriin, samoin sen ettei huonetta ole siivottu viiteen vuoteen.
N. 15 min. sitten pääsihteeri Eeva Kuuskoski ilmestyi ovelleni vihaisena ja alkoi äänekkäästi selittää minulle, että lapsiasiamiestyö on lopetettu eikä puheluita enää yhdistetä. Minulla oli kännykkäpuhelu meneillään ja sanoin hänelle, että minulla on puhelu tässä kesken ja että puhelun toisessa päässä kuullaan kaikki. Kuuskoski oli niin vihainen, ettei hän ilmeisesti tajunnut, vaan jatkoi äänekästä puhettaan (lähes huutamista) ja tönäisi minua yhtäkkiä taaksepäin voidakseen astua sisään. Tämä töniminen tässä vähän kauhistutti eli se että ollaan valmiita jopa käymään käsiksi. Muu on sitten sitä, että kun menevät tekemään tällaisia päätöksiä, niin siitähän seuraa juuri tällaisia tilanteita, joita ei MLL:n vaihteessa hallita.
Kuuskoski huusi aikansa seisoen huoneeni sisällä oven suussa ja lähti lopulta pois, kun ilmoitin hänelle, että olen vuoden verran pyytänyt arkistointiin apua ja erityisjärjestelyjä sitä saamatta. Sanoin myös että jopa tietosuojavaltuutettu täällä käydessään ihmetteli minulle, miten yksin minut on työssäni jätetty. Jokainen ulkopuolinen tajuaa tilanteen juuri niin.
Kuuskosken epämiellyttävän visiitin jälkeen soitin kännykkäpuhekumppanilleni (erään toisen järjestön edustaja) ja kysyin, oliko hän kuullut Kuuskosken huutamisen. Oli kuullut ja ihmetteli kovasti, mitä siellä on meneillään. Että tällaista täällä on meneillään. Taitavat olla hermostuneita. Helena Molander" 8)
Sanaharkan jälkeen Molander siis ensimmäiseksi soitti Muraselle ja varmisti tämän kuulleen Kuuskosken huutamisen. Sen jälkeen hän kirjoitti vahingoniloisen viestin ammattiliitolleen. Näinkö käyttäytyy ihminen, joka on juuri kokenut suuren järkytyksen, pahoinpitelyn vuoksi? Saanut niin voimakkaan iskun, että "tunsin äkillistä voimakasta kipua rinnassani".
On myös vaikea ymmärtää, ettei nauhoitetussa puhelinkeskustelussa ole pienintäkään viitettä lyömiseen. Jos Molanderia olisi lyöty, hänen odottaisi viittaavan siihen edes jotenkin. Sellaisessa tilanteessa ihminen yleensä kysyy "miksi löit minua" tai jotain vastaavaa. Henkilö joka nauhoittaa salaa tilanteen jatkon saadakseen todisteita toista vastaan, kysyisi ilman muuta lyömisestä. Molanderilla oli yli 20 vuoden kokemus rikokseen liittyvistä näyttökysymyksistä, mutta tuossa hän ei tee mitään saadakseen näyttöä.
Todistajana kuultu Leena Muranen kertoi poliisille rouvien toisesta puhelinkeskustelusta: "[H]elena Molander kertoi minulle, että häneen käytiin kiinni ja Eeva Kuuskoski tuli nyrkin kanssa. Tarkkaa sanamuotoa en enää muista. Helena naureskeli asialle leppoisasti ja olin hämmästynyt hänen tyyneydestään ---". 9)
Leena Murasella ei ole moraalisia estoja valehdella, kuten hänen lukuisat rikostuomionsa osoittavat. Hänellä on ollut suuri halu avittaa liittolaistaan, joten tällä kertaa on syytä uskoa Murasta, hänen osin dementoidessa Molanderin poliisille esittämän kertomuksen.
Molanderin tuoreeltaan lähettämän viestin ja Muraselle kertoman, sekä nauhoituksen sisällön, ja toisaalta hänen viikkoa myöhemmin poliisille tarjoilemansa tarinan välille on ilmeinen ristiriita.
Molander muutti tarinaansa heti lakimiehelle lähettämänsä viestin jälkeen. Hän soitti Ilta-Sanomiin hovitoimittajalleen Heli Karhumäelle. Tätä kuultiin esitutkinnassa todistajana seitsemän kuukautta myöhemmin, kihlakunnansyyttäjä Tove Myhrbergin määräämässä lisätutkinnassa. Kuten tutkinnanjohtaja Lilja totesi, juttu oli niin mitätön, ettei sitä normaalisti olisi edes tutkittu. Lisätutkinta näin vähäisessä jutussa on täysin poikkeuksellista. Perin outoa on teettää lisätutkinta, johon haalitaan vain sellaisia todistajia, joilla ei ollut asiasta mitään omaa tietoa, jotka saattoivat vain toistella Molanderin puheita, joita Karhumäki vielä koristeli Molanderin imartelulla. Poliisi- ja syyttäjälaitoksilla ei ole resurssipulaa, kun ne ajavat suosikkiensa asiaa.
Heli Karhumäki kirjoitti Molanderin tueksi todistajalausunnon, seuraavin selityksin: "Molander kertoi aamullisesta Kuuskosken kohtaamisesta luottamuksellisesti, koska hän ei halunnut tehdä asiasta julkista". 10)
Toden totta. Kun ei haluta asiasta julkista, soitetaan iltapäivälehden toimittajalle.
Reilu viikko tapauksen jälkeen Karhumäki käynnistikin IS:ssa Molanderin julkisen kostokampanjan, Kuuskoskea mustamaalaten. Hän julkaisi Molanderin ja Leena Murasen haastattelut, mutta salasi lukijoilta heidän nimensä. Sen sijaan Kuuskosken nimi oli räikeästi tyrkyllä. 11)
Todistajalausuntoaan Karhumäki jatkoi, Molanderin sanelun mukaisesti: "[K]uuskoski kiihtyi, otti askelen häntä kohti ja tyrkkäsi hänet huoneeseen, iskien kovalla voimalla tätä nyrkillä rintaan. Hän oli samalla tehnyt rystysillään Molanderin rintaa vasten runnovan kiertoliikkeen". Karhumäki kertoo Molanderin olleen puhelinkeskustelussa poissaoleva, järkyttynyt.
Vihittyään hovitoimittajan asialleen Molander kuljeskeli liiton toimitalon käytävillä, tapaili muita liiton työntekijöitä ja kertoi heille pahoinpitelystä tai "pahoinpitelystä". Luottamuksellisesti. Nämä luottamuksellisesti puhuttelemansa hän myöhemmin nimesi todistajikseen.
Kello 13 hän tapasi Reino Nickin. Nick oli Molanderin päämies Suomen tunnetuimmassa lapsen huoltajuuskiistassa, tapaus Pikku-Leenassa. Myöhemmin todistajana kuulusteltu Nick kertoi poliisille:
"Helena oli oudon oloinen, eikä työskentelystä tahtonut tulla mitään. Olen ollut Helenan kanssa paljon tekemisissä, joten tunnen hänet entuudestaan hyvin ja nyt oli selvästi havaittavissa, ettei hän ollut oma itsensä. Tapaamisen aikana Helena avautui ja kertoi, että Eeva Kuuskoski oli käynyt häneen käsiksi. Minulle jäi tunne, että hän oli shokissa ja järkyttynyt ja että järkytys alkoi laueta siinä tapaamisemme aikana. Helena kertoi, että hänen rintansa oli vasemmalta kipeä, jolloin kehotin häntä tarkastamaan mahdollisen vamman". 12)
Eeva Kuuskosken asianajaja Jorma Nevanlinna antoi loppulausunnossaan Molanderin järkytykselle aivan toisenlaisen selityksen:
"Lapsiasiamiestoiminnan lopettamisesta 31.1.2004 ja pitkään tuota päivämäärää ennen annetusta kiellosta konsultoida/hoitaa yksittäistapauksia tietoisena Molander oli kuitenkin sopinut Reino Nickin kanssa tapaamisen, siis työnantajan direktiomääräykset, joista pääsihteeri saman päivän aamupäivällä muistutti Molanderia, sivuuttaen. Tuosta lienee aiheutunut Nickin kertoma "järkytys". Eiköhän Molanderin mieleen ole tuolloin tullut se, mitä seuraamuksia työnantajan määräyksien tahallisesta rikkomisesta saattaa seurata työsuhteessa". 13)
Päivän päätteeksi, klo 18:53 Molander lähetti ammattiliittonsa lakimiehelle uuden sähköpostiviestin:
"Soitin sekä työterveyslääkärille että Uudenmaan työsuojelupiiriin Kuuskosken kiinnikäymisen vuoksi. Kiinnikäymiskohta punoittaa ja siinä on edelleen kipua. Isku ja työntöliike oli raju ja kovakourainen. Käväisinkin lääkärillä tässä välissä ja lääkäri totesi iskun jäljen. Se punoittaa ja huomenna on ilmeisesti mustelma. Joten tämä tapaus muuttuikin nyt pahoinpitelytapaukseksi, johon liittyy myös lääkärinlausunto samalta päivältä". 14)
Molander hankki 2.-9.2.2004 kaikkiaan kolme lääkärin- ja yhden terveydenhoitajan lausunnon väitetystä vammastaan. Esitutkintapöytäkirjasta ne on salattu, joten niiden luotettavuus jää arvailtavaksi. Punoittava jälki ja sittemmin mustelma lienee kiistatta havaittu, mutta kiinnostavaa olisi tietää, kuinka on suljettu pois se mahdollisuus, että Molander olisi aiheuttanut jäljen itse.,
Molanderin vihan todellinen syy
Molanderin todellinen syy vihata Kuuskoskea ja MLL:n silloista puheenjohtaja Tuula Tammista selviää hänen pitkän pitkästä loppulausunnostaan. Merkkimäärältään se on samaa luokkaa kuin Seuran tai Avun kaltaisen aikakausilehden yhden numeron kaikkien pitkien artikkeleiden yhteinen pituus.
Väitetyn pahoinpitelyn Molander kuittaa parilla liuskalla. Yli puolet lausunnosta käsittelee MLL:n johdon vuonna 1998 tekemää päätöstä, ettei liitto maksa Molanderin oikeudenkäyntikuluja hänen käynnistämissään kunnianloukkausjutuissa. Molanderin mukaan Jaakko Itälä oli luvannut liiton maksavan, MLL:n uusi johto totesi lupaukset pätemättömiksi. Tässä aiheessa Molander soutelee edes ja takaisin ja ilmoittaa edellisenä vuonna uhanneensa periä rahoja työsuojelupiirin avulla (työsuojelupiirin kantaa ei, kas kummaa, paperista löydy).
Rahaa ja kostoa motiivina alleviivaa se, että myös hovitoimittaja Karhumäen niin sanottu todistajalausunto selostaa pitkään ja paheksuen MLL:n päätöstä olla maksamatta Molanderille tämän kuluja yksityisistä oikeudenkäynneistään. Karhumäki toistelee siinäkin Molanderin puheita.
Molander kiukuttelee yleisemminkin asemansa menetyksestä liitossa, vuosia ennen väitettyä pahoinpitelyä. Loppulausunnon omituisuutta alleviivaa, että minä esiinnyn siinä kolme (3) kertaa nimelläni ja nimettömänä useammin kuin viitsin edes laskea. Paperi vaikuttaa kirjoitetun hallitsemattomassa mielentilassa.
Varatuomari Helena Molanderin tavaramerkki ovat aina olleet tällaiset valtavan laveat kirjelmät, jotka suurelta tai pääosin eivät mitenkään liity käsiteltävään asiaan. Palautan mieleen Lasten perusoikeudet ry:n vuoden 2015 toimintakertomuksen.
Syyttäjän ja tuomareiden sinisilmäisyys
Eeva Kuuskoski kiisti johdonmukaisesti pahoinpitelyn, kielsi edes koskettaneensa Molanderia.
Pahoinpitelylle ei ollut silminnäkijää, eikä kuulijaa. "Vastakkain ovat Kuuskosken ja Molanderin kertomukset. Jälkimmäisen osalta on edellä esitetyn mukaisesti ristiriitaisuutta, joten ilman oikeusperiaatteenkin in dubio pro reo soveltamista asiassa ei ole riittävää näyttöä syytteen nostamiselle", kirjoitti asianajaja Nevanlinna ytimekkäässä loppulausunnossaan Kuuskosken puolesta.
Nevanlinnan näkemykseen on helppo yhtyä. Näyttöä pahoinpitelystä ei ole. Sen sijaan on näyttöä pahoinpitelyväitettä vastaan .
Molander on nauhoittanut kinastelunsa Kuuskosken kanssa, mutta ei siinä viittaa sanallakaan pahoinpitelyyn. Se viittaa hyvin vahvasti siihen, ettei kinastelun lisäksi ollut tapahtunut mitään, tai sitten se oli niin mitätöntä, ettei Molander itsekään mieltänyt sitä mainitsemisen arvoiseksi.
Leena Murasen mukaan Molander "naureskeli asialle leppoisasti". Ammattiliittonsa lakimiehelle Molander kirjoitti samaan sävyyn, ilkkuen. Tämän jälkeen Molanderin tarina muuttuu. Hovitoimittaja Heli Karhumäelle hän esiintyy järkyttyneenä. Tönäisy on muuttunut voimakkaaksi iskuksi. Järkyttynyttä Molander oli esittänyt myös Reino Nickille.
Esitutkinta-aineistosta saa hyvin vahvasti sen käsityksen, että puhuttuaan toistamiseen Murasen kanssa, kepeästi, naureskellen, ja lähetettyään ammattiliitto-lakimiehelleen ilkamoivan viestin, Molander on oivaltanut tilaisuutensa kostoon. Hän muutti tarinaansa dramaattisesti ja alkoi systemaattisesti haalia luottohenkilöitä, joille kertoi tapahtumista uuden versionsa, ja jotka sitten nimesi todistajikseen. Kaikki todistajat toistelivat vain Molanderin sanoja, joten näyttönä ne ovat arvottomia.
Molanderin motiivi paljastuu jo hänen kuulustelustaan, ja lopullisesti äärimmäisen katkerassa loppulausunnossa, jossa Molander syytää loputtomasti mustaa muraa Kuuskoskea ja muuta MLL:n johtoa vastaan. Loppulausunnosta 4/5 käsittelee muuta kuin esitutkinnan kohdetta, minkä olisi pitänyt soittaa hälytyskelloja myös syyttäjänvirastossa.
Näytöksi jäävät lääkärinlausunnot, mutta niiden merkitys on rajallinen. Lääkäri voi todeta punertavan läiskän, mutta se ei vielä todista mitään sen synnystä.
Näyttö puhui siis Molanderin tarinaa vastaan, joten kihlakunnansyyttäjä Tove Myhrberg asetti Eeva Kuuskosken syytteeseen pahoinpitelystä, ja lehdet saivat isoja otsikoita. Molander-jutuissa syyttäjien logiikka toimii päinvastoin kuin normaalisti.
Helsingin käräjäoikeus oli tilanteen tasalla ja hylkäsi syytteen.
Käräjäoikeus kiinnitti huomiota samaan kuin mihin tartuin edellä. Nauhoittaessaan keskusteluaan Kuuskosken kanssa Molander ei lainkaan maininnut pahoinpitelyä. Molander on selittänyt tätä oikeudessa:
"Molander on kertonut, että hän ei halunnut tuoda nauhoituksesta ilmenevästä keskustelusta kuitenkaan pahoinpitelyä esiin, vaan tärkeintä on, että vastaajan hallitsematon mielentila on ilmennyt nauhoituksesta". 15)
Selitys on täysin epäuskottava, eikä käräjäoikeus sitä uskonutkaan: Molander "ei ollut tässä yhteydessä millään tavoin tuonut esiin väitettyä pahoinpitelyä, mikä olisi ollut varsin todennäköistä tilanteessa, jossa henkilöä olisi lyöty voimakkaasti nyrkillä rintaan ja henkilö on ryhtynyt salaa nauhoittamaan väitetyn pahoinpitelyn jälkeistä tilannetta".
Käräjäoikeus näpäytti Molanderia myös "hallitsematon mielentila" -puheista: "Käräjäoikeuden tekemien havaintojen mukaan nauhalta tehtävät kuulohavainnot tai siitä purettu kirjallinen versio eivät tue väitettä, että Kuuskoski olisi käyttäytynyt tilanteessa hallitsemattomasti."
Käräjäoikeus totesi Molanderin tarinan muuttuneen matkan varrella. Hän on ensin puhunut "lähinnä tönäisystä tai painamisesta ja että tämä on muuttunut ajan kuluessa laajassa kaaressa kohdistetuksi tahalliseksi kierteisellä liikkeellä tehdyksi voimakkaaksi nyrkiniskuksi".
Todistajina kuultiin Leena Muranen ja Reino Nick, sekä eräs MLL:n työntekijä. He toistelivat Molanderilta kuulemaansa, joka sekin oli vaihdellut. Näille todistuksille ei voitu paljon painoa panna; paitsi Molanderin kertomusten vaihteluille.
Punaisen jäljen rinnassa nähnyt lääkäri kuultiin myös, Molanderin nimeämänä todistajana, mutta sillä ei ollut sen enempää merkitystä.
Käräjätuomari ja kolme lautamiestä hylkäsivät yksimielisesti syytteen.
Syyttäjä Tove Myhrberg ymmärsi olla valittamatta, mutta Molander valitti. Joulukuussa 2006 toimitettiin asian pääkäsittely Helsingin hovioikeudessa. Sekin oli poikkeuksellista, normaalisti näin mitätön juttu olisi ratkaistu ilman suullista käsittelyä.
Hovioikeus tuomitsi Kuuskosken 2-1 äänestyspäätöksellä. Tuomion perustelut ovat heiveröiset. 16) Molanderin kiertely kertomassa omaa versiotaan luottohenkilöilleen on ilmeinen syy suhtautua epäillen koko juttuun. Hovioikeuden enemmistö mielestä juuri se tukee Molanderin tarinaa.
Hovioikeus myöntää Molanderin tarinan vaihdelleen "tönäisemisestä tai työntämisestä aina nyrkiniskuun. Tämä ei kuitenkaan, ottaen huomioon Molanderin kertomusta tukeva muu näyttö, anna aihetta pitää Molanderin kertomusta --- kokonaan paikkaansa pitämättömänä".
Auki jäi mitä se muu näyttö on. Molanderin nauhoituksesta puuttuvat maininnat HO sivuutti vain epämääräisellä viittauksella, perustelematta miksi se ei olisi merkityksellinen seikka.
Tärkeimmäksi HO:n enemmistöön vaikuttaneeksi seikaksi näyttäisi muodostuneen tämä: "Kysyttäessä Kuuskoskelta tarkemmin Molanderin työhuoneeseen siirtymisestä, hän on selkeästi epäröinyt ennen kuin on vastannut Molanderin vetäytyneen itse taaksepäin. Hovioikeus katsoo tämän seikan heikentävän Kuuskosken kiistämisen uskottavuutta".
Hovioikeuden enemmistö näyttää palkinneen parhaan oikeussalissa nähdyn näyttelijäsuorituksen. He tosin katsoivat, että "kysymys on ollut pikemminkin tönäisystä tai töytäisystä kuin voimakkaasta nyrkiniskusta". He siis hylkäsivät Molanderin poliisille ja tuomioistuimille tarjoileman tarinan, mutta silti tuomitsivat kuin tarina olisi tosi.
Eeva Kuuskoskelle pahoinpitelystä tuomittu 20 päiväsakkoa ja 100 euron korvaus Molanderille kivusta ja särystä alleviivaavat jutun mitättömyyttä. Tosin kokonaislasku oli ihan muuta, sillä Kuuskoski sai maksettavakseen myös Molanderin oikeudenkäyntikultu, noin 10 000 euroa. Täysin kohtuuton summa näin pienessä asiassa. Tuomiolla oli sitä paitsi Kuuskoskelle vielä paljon dramaattisemmat seuraukset.
Kuuskoski haki valituslupaa korkeimmalta oikeudelta, ei saanut ja MLL antoi hänelle potkut. Näin Molander sai kostonsa, kiitos hovioikeudenneuvos Antti Miettisen ja Ulla Rantasen sinisilmäisyyden. Rantasen nimi kannattaa panna muistiin, hänet tapaamme vielä.
Eriävän mielipiteen jättänyt ja vapauttavan tuomion puolesta äänestänyt hovioikeudenneuvos Paula Helin luultavasti tavoitti totuuden tästä näytelmästä. Hän piti mahdollisena, että Kuuskoski oli joutunut työntämään Molanderin pois edestään, päästäkseen huoneeseen. "[O]n mahdollista, että Molander on kokenut Kuuskosken kosketuksen aluksi töytäisyksi, joka on Molanderin eri henkilöille kertomana ajan kuluessa muuttunut lopulta Molanderin esitutkinnassa antamaksi kertomukseksi ---"
Oikeudenkäynnin eri vaiheiden yhteenlasketut tuomariäänet olivat 5-2 syytteen hylkäämisen puolella. Ammattituomareiden äänet jakautuivat 2-2. Ei ole mikään ihme, jos tavalliselle kansalaiselle on jäänyt epäselväksi, mikä prosessin lopputulos oli.
ESPOON KOSTON KOMISSIO
Vaikka väkivaltakoneisto on palvellut Molanderia kovin nöyrästi, kaikki poliisit eivät ole hypänneet hänen tahtonsa mukaan. Helsingin poliisilaitos on jättänyt ilmeisen aiheettomina tutkimatta useita Molanderin kunnianloukkauksesta tekemiä rikosilmoituksia. Sen sijaan Espoon poliisilaitokselta Molander löysi uskolliset apurit.
Seurassa julkaistiin artikkelini, joka käsitteli Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa (EIT) kesken olevia valituksia lasten huostaanotoista. Niistä kaksi oli juuri päätetty ottaa käsittelyyn. Artikkelin viimeisessä kappaleessa palautettiin mieleen Suomen EIT:ssä lasten huoltoon liittyvistä toimista jo saama tuomio:
"Suomi on tuomittu Strasbourgissa kerran aikaisemmin. Kuuluisassa tapaus Pikku-Leenassa isovanhemmat pitivät tyttöä laittomasti hallussaan vuosikausia, kunnes tuomarit alistuivat pyörtämään vanhat päätöksensä, ja vahvistivat tytön asuinpaikaksi isovanhempien kodin, Isälle jäi kuitenkin huoltajuus ja tapaamisoikeus. Suomi tuomittiin, koska viranomaiset eivät auttaneet tapaamisten toteutumisessa. Valtio tuomittiin maksamaan 100 000 markan korvaus sekä isän oikeudenkäyntikulut." 17)
Se oli Suomen ensimmäinen EIT-tuomio. Se liittyi Suomen kaikkien aikojen tunnetuimpaan huoltajuuskiistaan, tapaus Pikku-Leenaan. On hyvin vertauskuvallista, että Suomi sai ensimmäisen EIT-tuomionsa lapsijutussa, jossa Helena Molander oli häärännyt asiamiehenä; hääräsi väliintulijana myös Strasbourgissa yrittäen estää tuomion langettamisen. Ja hävisi.
Kuuluisan tapauksesta tekivät isovanhemmat, jotka kävivät taisteluaan mediassa ja median avulla. Erityisesti iltapäivälehdet julkaisivat Pikku-Leenasta valtavan määrän palstametrejä. Isovanhemmat levittivät lapsesta lehtien sivuille söpöjä kuvia tilanteessa jossa heillä ei ollut lapsen hallussapitoon mitään oikeutta. Massiivinen julkisuus ja ajanpeluu olivat ne välineet, jolla isovanhemmat lopulta pakottivat tuomioistuimet siirtämään huoltajuuden heille.
Pikku-Leenan (nimi on tekaistu) nuori äiti kuoli tytön ollessa alle kaksivuotias. Akuutissa tilanteessa - olivat hautajaiset, perunkirjoitukset ja elämän kaikkinainen järjestäminen - isä pyysi isovanhempia hoitamaan lasta. Kun hän pyysi heitä palauttamaan lapsen kotiinsa, isovanhemmat kieltäytyivät ja aloittivat oikeustoimet, sittemmin myös julkisuusrumban, saadakseen huoltajuuden. Seuran juttuun pujahti harmillinen kirjoitusvirhe, jota tosin tuoreeltaan ei kukaan tainnut huomannut. Isälle ei tietenkään jäänyt huoltajuus, vaan holhous.
Artikkeli julkaistiin vuonna 1999.
Espoon poliisilaitoksella leimattiin 4.6.2003 saapuneeksi Reino ja Sinikka Nickin rikosilmoitus artikkelista. He väittivät artikkelin tietoja perättömiksi ja nimesivät todistajakseen Helena Molanderin.
Molander oli ollut koko huoltajuuskiistan ajan ja oli yhä vuonna 2003 Nickien asiamies. Tätä pikkuseikkaa he eivät viitsineet rikosilmoituksessaan, eivätkä asianomistajakuulusteluissa mainita. Sen salasi myös Helena Molander.
Valistin Espoon poliisia, rikoskomisario, tutkinnanjohtaja Timo Seppälää ja ylikonstaapelia Jan Sinerkaria asiasta heti, mutta heille sopi oikein hyvin lavastaa Molander muka sivulliseksi todistajaksi.
Olin edellisenä vuonna, 2002 kertonut kahdessa Seurassa julkaistussa artikkelissa, kuinka Espoon poliisi oli kieltäytynyt tutkimasta erästä merkittävää talousrikosta, viivyttelyllään auttaneet epäiltyä tyhjentämään yhtiön ja näin aiheuttaneet asianomistajalle satojentuhansien eurojen vahingot. Lopulta asianomistaja joutui itse tekemään esitutkintaa. Jutun ensimmäinen tutkinnanjohtaja oli Timo Seppälä. Hän oli artikkeleista raivoissaan ja nyt oli tilaisuus kostaa.
Joten kostonhimoinen Molander ja kostonhimoiset Espoon jeparit löivät kättä. Koston komissiolle sopi, että Molander kuultiin todistajana rikosilmoituksesta, jonka hän oli itse kirjoittanut - sekin varmistui aikanaan.
Nickien rikosilmoitusta voisi revitellä joka kappaleen osalta, mutta otan käsittelyyn kolme keskeisintä väitettä.
1) Nickien ja Molanderin väite:
”Lapsi oli täysin laillisesti meillä ja prosessi jatkui ja me saimme ylimpien oikeuksien luvan pitää lasta luonamme prosessin aikana --- ”Huolto siirrettiin meille lopulta 25.9.1991 Helsingin hovioikeuden päätöksellä ja ennen sitä meillä oli koko prosessin aikana ollut systemaattiset ylempien oikeuksien päätökset, joiden perusteella lasta ei siirretty isälle”. 18)
Fakta:
Tuusulan kihlakunnanoikeus tuomitsi 26.1.1987 lapsen huoltajuuden isälle, jonka luona lapsen tuli myös asua. Reino ja Sinikka Nick valittivat Helsingin HO:een, joka 6.5.1987 päätti: ”Hovioikeus, jonka tutkittavaksi Reino Nick ja Sinikka Nick olivat valittamalla saattaneet jutun, on jättänyt asian kihlakunnanoikeuden päätöksen varaan”.
Korkein oikeus antoi yhtenä päivänä 17.5.1988 kolme Pikku-Leenaa koskevaa tuomiota, Ensimmäisessä päätöksessä ratkaistiin kysymys lapsen huoltajuudesta. KKO päätti: ”Hovioikeuden tuomiota ei muuteta." 19)
Toisella tuomiolla KKO ratkaisi kysymyksen lapsen luovuttamisesta huoltajalleen ja päätöksen tehosteeksi annetusta uhkasakosta. Uudenmaan lääninhallituksen 10.3.1987 oli antanut päätöksen, jolla Reino ja Sinikka Nick velvoitettiin luovuttamaan Pikku-Leena isälleen. Päätöstä tehostettiin molemmille Nickeille erikseen asetetulla uhkasakolla. Helsingin HO oli Nickien valituksesta 23.6.1987 antamallaan tuomiolla pitänyt päätöksen voimassa. 20)
Kolmannella tuomiolla asiassa joka koski lapsen huollosta annetun päätöksen toimeenpanoa, KKO hylkäsi Reino ja Sinikka Nickin valituslupahakemuksen, ja piti voimassa Helsingin HO:n asiassa 27.8.1987 antaman tuomion. 21)
Näin jäi voimaan ULH:n päätös: Reinoja Sinikka Nick velvoitettiin luovuttamaan Pikku-Leena ”yhden (1) viikon kuluessa tästä päätöksestä tiedon saatuaan huoltajalleen [isä]. Mikäli Reino ja Sinikka Nick eivät edellä olevan mukaisesti luovuta lasta, noutakoon ulosottomies lapsen luovutettavaksi huoltajalleen [isä]”.
Täysin kiistattomasti Nickit pitivät lasta laittomasti hallussaan vähintään 17.5.1988 - 26.9.1991, jolloin he saivat tytön huoltajuuden.
Varmemmaksi vakuudeksi Reino ja Sinikka Nick jättivät vielä vuonna 1996 oikeuskanslerille Helena Molanderin laatiman kantelun viranomaisista, jotka olivat oikeusprosessin aikana olleet heidän kanssaan eri mieltä. ”Oikeudenkäynnin pitkittyminen ja väärät tuomioistuinratkaisut ovat yksinomaan johtuneet eräiden paikallisviranomaisten...” he valittivat Iltalehdessä. 22)
Rikosilmoituksessaan 2003 Nickit ja Molander väittivät kaikkien tuomioistuinratkaisujen olleen heille myönteiset, kantelussaan ja Iltalehdessä 1996 he valittivat vääristä tuomioistuinratkaisuista.
EIT:n tuomittua v. 1994 Suomen Helsingin Sanomat julkaisi asiasta laajan uutisartikkelin. Toimittaja Susanna Reinboth oli seurannut EIT-prosessia ja perehtynyt hyvin tapaus "Pikku-Leenaan”. Hän totesi artikkelissaan saman keskeisen asian kuin minä Seuran artikkelissa, joskin paljon laajemmin: isovanhemmat pitivät lasta hallussaan vuosikausia vastoin tuomioistuimien päätöksiä. HS:n laatimassa päätösluettelossa ”Pikku-Leenan tarina” laiton aika on vähintään 17.5.1988 – 26.9.1991, siis yli kolme vuotta.
Aika, jolloin he pitivät lasta hallussaan omavaltaisesti ja vastoin tuomioistuinten päätöksiä on pidempi, se alkaa syksystä 1985, mutta toisaalta sitä katkovat ajoittaiset toimeenpanokiellot. Tätä aikaa ei ole tarvis eritellä, tuo yli kolmen vuoden jakso riittää.
Nickit ja Molander eivät tehneet rikosilmoitusta Helsingin Sanomista. Nickit eivät lähettäneet edes vastinetta. Ainoan vastineen lähetti heidän asiamiehensä Helena Molander, ja sekin koski Molanderin esiintymistä EIT:ssä ja sen uutisointia Helsingin Sanomissa. Lehden mukaan Molanderin laatima ”kirjelmä sisälsi lähinnä tunnepitoista vakuuttelua siitä, että isovanhemmat ovat parempia huoltajia kuin isä”. 23)
Nimesimme, päätoimittaja. Otavamedia ja minä, esitutkintaan todistajaksi toimittaja Susanna Reinbothin. Koska hän olisi ollut puolueeton todistaja, tutkinnanjohtaja Timo Seppälä käytti virka-asemaansa törkeästi väärin ja esti Reinbothin kuulemisen.
2) Nickien ja Molanderin väite:
”Kukaan viranomaisista ei suostunut panemaan täytäntöön lapsen edun vastaisia ensimmäisiä huoltopäätöksiä”.
Fakta:
Ulosottoviranomaiset yrittivät jatkuvasti hakea lapsen lailliselle huoltajalleen. Toimitin poliisille kahdeksan (8) asiakirjaa, jotka osoittavat ulosotonhaltijan tavoitelleen toistuvasti Nickejä pannakseen toimeen tuomioistuinten päätökset lapsen luovuttamisesta isälleen. 24)
Toimitin poliisille myös asiakirjoja, joissa lääninhallitus on asettanut Nickeille uhkasakkoja, koska he eivät ole luovuttaneet lasta isälleen ja uhkasakkoja on myös tuomittu maksettavaksi.
3) Nickien ja Molanderin väite:
”Lehden toimittaja Mikko Niskasaari sekä lehden päätoimittaja Jouni Flinkkilä ovat tietomme mukaan saaneet tapauksestamme tosiasiat tietoonsa jo aikaisemmin eräässä oikeudenkäynnissä vuonna 1998, jossa asia käsiteltiin niin ikään kunnianloukkausasiana”.
Fakta:
Kyseessä oli Molanderin Seuraa vastaan nostama vahingonkorvauskanne, vuonna 1993 julkaistusta artikkelista.
Kolmikon tarinassa on sen verran perää, että tuossa oikeudenkäynnissä Molander todellakin kertoili tapaus Pikku-Leenasta samalla tavalla kuin uudessa tutkintapyynnössään. Helena Molander valehteli vuonna 1998, aivan kuten hän valehteli vuonna 2003 kirjoittaessaan tämän Nickien nimissä jätetyn tutkintapyynnön. Eivät tapaus Pikku-Leenan tosiseikat muutu miksikään siitä, kuinka monta kertaa Molander niistä valehtelee. Eivätkä siitä, että poliisit ja syyttäjät edistävät ja suosivat valehtelua.
Koko tutkintapyynnössä ainoa merkittävä asia oli, että Nickit ja Molander valehtelivat jokaisessa oleellisessa kohdassa. Nickeillä oli asianomistajina velvollisuus pysyä totuudessa, Molanderilla se oli todistajan asemassa. Toki hänen todistajanasemansa oli vain Espoon poliisien kanssa sovittu lavastus, mutta kun sellaisessa asemassa esiintyy ja valehtelee, syyllistyy rikokseen.
Likaiset syyttäjät I: Erkki Huhtala
Koska - ei siis vaikka, vaan koska - Nickit ja Molander olivat tehneet väärän ilmiannon, ja valehtelullaan rikkoneet velvollisuutensa pysyä totuudessa, koska rikoskomisario Timo Seppälä ja rikosylikonstaapeli Jan Sinerkari olivat käyttäneet virka-asemaansa väärin, kihlakunnansyyttäjä Erkki Huhtala nosti syytteen päätoimittajaa ja minua vastaan. Tässä on Huhtalan laatima syyte:
"Syyte: 1. Yksityiselämän loukkaaminen 23.8.1999 Espoo
Jouni Flinkkilä ja Mikko Niskasaari ovat joukkotiedotusvälinettä käyttämällä esittäneet Reino, Sinikka ja [Pikku-Leena] Nickin yksityiselämästä tiedon ja vihjauksen siten, että teko on ollut omiaan aiheuttamaan vahinkoa, kärsimystä ja halveksuntaa loukatuille. Jouni Flinkkilä ja Mikko Niskasaari ovat Seura-lehden 34/1999 numerossa julkaisseet kirjoituksen, jossa on tunnistettavasti kirjoitettu asianomistajia loukkaavasti niin sanotussa Pikku-Leena kirjoituksessa."
Tässä on kaksi merkityksellistä seikkaa.
Ensinnäkin, mikä oli rikos, Huhtalan mukaan? Mikä kohta artikkelissa oli se, joka loukkasi Nickien yksityisyyttä? Erkki Huhtala ei kerro.
Tällaisia kutsutaan luurankosyytteiksi. Syyttäjä esittää väitteen, että on tapahtunut rikos, mutta ei kerro mikä se on. Syyttäjät turvautuvat tähän temppuun, kun heillä ei ole syytteelleen laillisia perusteita, vaan syyte perustuu muuhun intressiin. Toisin sanoen, kun syyttämistä ei ratkaise juridiikka, vaan politiikka.
Toinen merkittävä seikka on rikosnimike. Nickit tekivät rikosilmoituksensa kunnianloukkauksesta. Huhtala nosti syytteen yksityiselämän loukkaamisesta.
Pelkistäen, kunnianloukkaukseen syyllistyy se, joka esittää toisesta valheellisen tiedon tai vihjauksen. Yksityiselämän loukkaamiseen syyllistyy se, joka esittää toisesta todenmukaisen väitteen asiasta, joka kuuluu yksityiselämän piiriin.
Nickit olivat rikosilmoituksessaan väittäneet, etteivät Seuran julkaisemat tiedot pitäneet paikkaansa. Huhtala ilmeisesti väitti että tiedot olivat oikein, mutta niitä ei olisi saanut kertoa. Kirjoitan ilmeisesti, koska Huhtala ei luurankosyytteessään kerro mitä hän tarkoittaa.
Syyttäjät vaihtelevat näitä rikosnimikkeitä opportunistisesti sen mukaan, mikä parhaiten edistää heidän poliittisia tavoitteitaan. Se mitä oikeasti on tapahtunut ei merkitse mitään silloin, kun syyttäjällä on poliittiset motiivit.
Se mikä on totta, on usein selvitettävissä. Se mikä on yksityiselämää, on paljon subjektiivisempi valinta. Siksi vilpillisin motiivein liikkeellä olevat syyttäjät kärkkäästi turvautuvat rikosnimikkeenä yksityiselämän loukkaamiseen.
Arvioitaessa Huhtalan tarkoitusperiä on muistettava hänen tienneen, että Nickit ja Molander olivat valehdelleet läpi koko prosessin.
"Mielelläni minä olisin Niskasaarta syyttänyt"
Sivumennen sanoen, samaan aikaan kun Huhtala edisti Nickien ja Molanderin kostokampanjaa, hän sai samanlaisesta luurankosyytteestään perusteellisen selkäsaunan Espoon käräjäoikeudessa. Myös siinä syytteessä väitettiin loukatun yksityisyyttä, yrittämättäkään kertoa missä kohdin ja millä tavoin. Toukokuussa 2006 käsitellyn jutun istunnon alkajaisiksi käräjätuomari Tapani Koskimäki ajoi Huhtalan ulos käräjäsalista ja antoi tälle 15 minuuttia aikaa päättää mistä hän oikein syyttää.
Istunnon aikana tuomari piti esitelmän luurankosyytteiden kelvottomuudesta. "Minuako täällä syytetään" huusi hysteeriseksi käynyt Erkki Huhtala ja yritti paeta oikeussalista. "Syyttäjä, istukaa alas. Teillä ei ole mitään oikeutta poistua oikeuspaikalta", karjaisi tuomari. Istunnon loppuajan Huhtaka murjotti mykkänä oikeussalin ovipielessä.
Tuo oikeudenkäynti antoi uskoa oikeusvaltioon. Olkoot poliisit ja syyttäjät mitä roskajoukkoa ovatkin, tuomioistuimissa ihan mikä tahansa ei mene läpi. Ei ollut yllätys, että Huhtalan järjetön syyte hylättiin. 25) Samoin Helsingin hovioikeus hylkäsi Huhtalan valituksen suoraltaan, suostumatta ottamaan sitä suulliseen käsittelyyn.
Näin Huhtalalle kävi toukokuussa 2006, mutta kesäkuussa hän vielä uskoi Nickien ja Molanderin hyväksi nostamaansa syytteeseen. Sen sijaan Nickit jänistivät. Arvelen heidän miettineen asiaa tarkemmin ja ymmärtäneen kuinka vakavaksi heidän tilanteensa muuttuisi, jos he valehtelisivat myös oikeussalissa.
Espoon käräjäoikeuden istunnossa 20.6.2006 Nickit ilmoittivat asianajajansa välityksellä, etteivät jatka oikeudenkäyntiä. Huhtala joutui peruttamaan syytteet ja käräjätuomari tuomitsi valtion maksamaan vastaajien oikeudenkäyntikulut. 26)
"Vahinko. Mielelläni minä olisin Niskasaarta syyttänyt" kommentoi kihlakunnansyyttäjä Erkki Huhtala, jolta meni tilaisuus revanssiin.
Totisesti nämä Espoon virkamerkillä varustetut rosvot opettivat minulle noina vuosina kädestä pitäen, ettei poliisia ja syyttäjiä ohjaa laki, vaan mielivalta ja usein silkka rikollinen tahto. Sitä tietoa eivät mitkään Poliisihallituksen tai valtakunnansyyttäjänviraston hymykampanjat eivätkä uhkailut pysty koskaan häivyttämään.
Vastahyökkäys alkaa
Vuosina 2002-2005 Espoon poliisilaitokselle suorastaan satoi rikosilmoituksia artikkeleistani. Kaikki päätyivät Timo Seppälälle ja Jan Sinerkarille. Heille myös kaikki kelpasi. Niin päätöntä rikosilmoitusta ei kukaan pystynyt Espoon poliisille tekemään, etteivätkö nämä poliisiparodiat olisi siitä esitutkintaa käynnistäneet. Jos ilmoitus oli niin hullu, ettei siitä selvinnyt edes kenen artikkelista se oli tehty, Seppälä ja Sinerkari väärensivät tutkintailmoitukseen jotta juu Niskasaaren artikkelia ilmoitus koskee. 27) Jokaisen esitutkinnan he kiikuttivat syyttäjälle toiveikkain syyttämisesityksin.
Espoon koston komitean ilmiselvä tarkoitus oli kietoa minut loputtomiin oikeusjuttuihin ja estää näin työni, sekä tuhota asiakassuhteeni. Molanderilla, poliiseilla ja syyttäjillä oli tässä yhteinen intressi ja osapuolet täydensivät oivallisesti toisiaan. Helena Molanderilla oli vimma mobilisoida rikosilmoituksia, Timo Seppälällä ja Erkki Huhtalalla oli valta edistää vääriä ilmiantoja ja asianomistajien valehtelua. Edistää ja suosia rikoksia.
Eikä silloin ole resurssipulaa, kun väkivaltakoneisto kostaa.
"Vastahyökkäys ei koskaan ala liian aikaisin", tapasi sanoa jalkaväenkenraali Adolf Ehrnrooth ja huomasin neuvon viisaaksi. Totesin ettei rikosilmoitusten ja syytteiden vyöryä lopeta kuin raaka vastatykistötoiminta.
Taktiikka hiottiin asianajajien Matti Wuoren ja Heikki Salon kanssa. Vastahyökkäys oli kollektiivinen päätös ja asianajajien laskulle oli maksaja, mutta jääköön tämän osakkaan nimi vielä hiertämään virkavallan mieltä.
Aloin ensin vastata jokaiseen väärään ilmiantoon ja jokaisen asianomistajan valehteluun rikosilmoituksella, sitten kohdistin vastatoimet myös poliiseihin ja syyttäjiin, erityisestiErkki Huhtalaan.
Nickien ja Molanderin valehtelusta jätin rikosilmoituksen 9.10.2003. Epäillyt rikokset olivat väärä ilmianto, perätön lausuma viranomaismenettelyssä sekä Molanderin osalta lisäksi yllytys ja avunanto niihin.
Koska tekopaikka oli Espoo, ilmoitus oli pikkupakko jättää Espoon poliisilaitokselle, jossa se päätyi, yllätys yllätys, Timo Seppälälle ja Jan Sinerkarille. Kaksikko jarrutti ilmoitukseni tutkintaa suosiakseen Nickejä ja Molanderia sekä Erkki Huhtalan toimia heidän hyväkseen. Molanderin he jättivät kokonaan kuulustelematta. Lopulta elokuussa 2004 jutun tutkinta vaatimuksestani otettiin heiltä pois ja siirrettiin Helsingin poliisilaitokselle.
Nickien tutkintapyyntö oli sekava, asioita toisteleva, eestaas haahuileva ja sisälsi väittämiä ja muisteluksia jotka eivät liittyneet mitenkään ilmoituksen asiaan. Sanalla sanoen se oli ammattitaidotonta tekoa. Luettuani paperin tiesin oitis kuka oli kirjoittaja. Helena Molanderin tyylistä ei voi erehtyä.
Helsingin poliisilaitoksella rikostarkastaja Markku Nisulan kuulustelussa Molander murtui. Hän tunnusti tehneensä Nickeille aloitteen tutkintapyynnöstä, kirjoittaneensa sen itse sekä toimineensa niin tässä asiassa kuin yleensäkin Nickien asiamiehenä. 28)
Molanderin aseman asiamiehenä olivat Espoon poliisin Timo Seppälä ja Jan Sinerkari tienneet koko ajan, koska se oli yleistä tietoa ja koska olin sen heille ilmoittanut jo heti prosessin alussa.
Koska - ei siis vaikka, vaan koska - Molander todisti omassa asiassaan, Seppälä ja Sinerkari kelpuuttivat hänet mukamas todistajaksi.
Koska HS:n Susanna Reinbothin kuuleminen todistajana olisi horjuttanut huijausta, Seppälä ja Sinerkari estivät hänen kuulemisensa.
Koska Molander oli koko prosessin - väärän ilmiannon ja systemaattisen valehtelun - päätekijä ja rikoksiin yllyttäjä, Seppälä ja Sinerkari kieltäytyivät kuulustelemasta häntä, jätettyäni kolmikosta rikosilmoituksen.
Näin toimii poliisi Suomessa, josta Transparency Internationalin hassunhauskat gallupintekijät eivät koskaan löydä korruptiota.
Likaiset syyttäjät II: Mikko Männikkö
Esitutkinta Nickien ja Molanderin valehtelusta päätyi silloiseen Keski-Uudenmaan syyttäjänvirastoon, kihlakunnansyyttäjä Mikko Männikön pöydälle. Hän teki syyteharkinnan vain "perättömästä lausumasta viranomaismenettelyssä", mikä tarkoittaa poliisikuuluistelussa alehtelua, asianomistajan tai todistajan asemassa. Väärän ilmiannon Männikkö "unohti" kokonaan. "Unohdus" on Männikön päätösten ydin.
Reino ja Sinikka Nickin osalta syyttäjä Männikkö kirjoitteli muun muassa tällaisia:
"Nyt kysymyksessä oleva kuulustelupöytäkirja on laadittu sinänsä normaalin käytännön mukaisesti itse kysymyksiä kirjaamatta. Näin ollen jää epäselvyys siitä, minkälaiseen kysymykseen vastaus on annettu. Tämä taas on nyt nyt kysymyksessä olevassa asiassa ongelmallista, koska rikosepäily perustuu pitkälti käytettyjen sanontojen arviointiin ja väitettyyn totuuden salaamiseen. Pelkästään vastauksista on kuitenkin vaikeaa päätellä, onko lausuma tarkoitettu tyhjentäväksi selvitykseksi johonkin asiaan vai onko lausumalla tarkoitettu vain selventää jotain tiettyä seikkaa, mistä kuulustelija on rajaamallaan tavalla esittänyt kysymyksen".
Hyvää päivää kirvesvartta.
Männikkö siis rajasi epäillyn rikoksen Nickien asianomistajakuulusteluihin, jotka olivat niukkoja, koska niissä lähinnä vakuutettiin Nickien tutkintapyynnön väitteiden olevan totta. Rikossarja alkaa Nickien ja Molanderin valheellisen tutkintapyynnön jättämisellä, joten Männikkö teeskenteli ettei minun rikosilmoitukseni koskenut sitä.
Männikkö väitti etteivät Nickit olleet syyllistyneet kuulusteluissa rikokseen.
Molanderin osalta syyttäjä Männikkö teeskenteli hänen epäillyn rikoksensa olevan vain avunanto Nickien rikokseen. Koska Nickien valehtelu oli syyttäjän mielestä ihan hieno juttu, eikä suinkaan rikos, ei myöskään Molander siten ollut syyllistynyt avunantoon rikokseen. 29)
Mikko Männikkö siis teeskenteli, ettei tiennyt Molanderin kirjoittaneen valheellisen tutkintapyynnön, ettei Molander ollut yllyttänyt Nickejä valehtelemaan ja ettei esitutkintaan oltu lainkaan viety väärää ilmiantoa eli Molanderin laatimaa rikosilmoitusta.
Kysymys kuuluu: Onko mahdollista, että kihlakunnansyyttäjä Mikko Männikkö olisi näin rannattoman tyhmä?
Likaiset syyttäjät III: Jorma Kalske ja Anu Mantila
Asianajaja Heikki Salo jätti Männikön päätöksistä valtakunnansyyttäjänvirastolle "muutosharkintakantelun uuden, laillisen syyteharkinnan toimittamiseksi". 30) Salo totesi Männikön jättäneen huomiotta pääosan epäillyistä ja esitutkintaan ilmoitetuista rikoksista, kuten väärä ilmianto ja yllytys siihen, sekä yllytys perättömään lausumaan esitutkinnassa. "Näistä rikosepäilyistä ei syyteharkintaa näytä suoritetun ollenkaan".
"Vaaditaan, että syyteharkinta suoritetaan myös Reino ja Sinikka Nickin epäillystä väärästä ilmiannosta 5.6.2003 Espoo aivan samoin kuin kaikista Helena Molanderin epäillyistä rikoksista. Miksi kihlakunnansyyttäjä Männikkö on rajannut Molanderia koskevan syyteharkinnan vain avunantoon perättömään lausumaan viranomaismenettelyssä, ei ilmene mistään ---"
"Kuulusteluissa vuonna 2005 Reino Nick ja Helena Molander ovat kertoneet, että tutkintapyyntö oli Molanderin laatima ja että koko asia oli lähtenyt liikkeelle Molanderin aloitteesta".
"Syyttäjän päätösperustelut eivät vastaa eivätkä perustu tähän esitutkinta-aineistoon, vaan poikkeavat siitä räikeästi, vaikka kuten todettua syyteharkinnalle relevantit pääasiat ovat esitutkinta-aineistosta helposti luettavissa ja ymmärrettävissä", asianajaja Salo kirjoitti.
Heikki Salo on tässä asian ytimessä: Mikko Männikön päätökset perustuivat johonkin aivan muuhun, kuin suoritettuun esitutkintaan.
VKSV viivytteli puolitoista vuotta, ennen kuin se sai aikaiseksi päätöksen. Valtionsyyttäjä Anu Mantilan esittelemä apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalskeen päätös on tyhjä kuin Jeesuksen hauta kolmantena päivänä. Jorma Kalske ei suostunut tekemään uutta syyteharkintaa, mille oli perusteluja täsmälleen yksi kappale. Se ainokainen kuuluu näin:
"Katson, että syyteharkinta ei ole jäänyt suorittamatta Niskasaaren epäilemän väärän ilmiannon osalta, vaikka tunnusmerkistön toteutumatta jäämistä ei ole päätöksessä nimenomaisesti todettukaan". 31)
Katson jatkossa riittävän kun sanon veron tulleen maksetuksi, vaikka maksu ei verottajan tilillä nimenomaisesti näkyisikään.
On kysyttävä samoin kuin Mikko Männikön kohdalla; Onko mahdollista, että valtionsyyttäjä Anu Mantila ja apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalske olisivat näin määrättömän tyhmiä?
Vastaan itse: ei ole. Ainakin on kohtuutonta vaatia kansalaisia uskomaan, että syyttäjäorganisaatio on miehitetty liki lukutaidottomilla idiooteilla.
Erkki Huhtalan, Mikko Männikön, Anu Mantilan ja Jorma Kalskeen toimintaa selittää uskottavasti vain rikollinen tahto. He kaikki käyttivät virka-asemaansa törkeästi väärin.
Tämä essee käsittelee vain pientä osaa poliisien ja syyttäjien yksinomaan Espoon vv. 2002-2005 tapahtumien yhteydessä tekemistä rikoksista. Tulen myöhemmin julkaisemaan niistä perusteellisen katsauksen, jossa erityisen huomion saa valtakunnansyyttäjänviraston ja sen viime keväänä eläköityneen Jorma Kalskeen toiminta poliisi- ja syyttäjien rikosten hautaamiseksi.
14 VUODEN TAISTELU
Jo ennen 2000-lukua ja Espoon koston komitean muodostumista Molander oli saanut poliisi-, syyttäjä- ja tuomioistuinlaitoksissa erikoiskohtelun.
Syksyllä 1996 MLL:n niin sanottua lapsiasiamies-toimintaa ja Helena Molanderia arvosteltiin julkisuudessa varsin paljon. Kaikista Jaakko Itälän ja Helena Molanderin uhkailuista huolimatta hiljaisuuden muuri oli murtunut. Kritiikki ilmensi myös Molanderin toiminnan MLL:n sisällä aiheuttamaan ristivetoa. 32)
Ilta-Sanomat uutisoi joulukuussa 1996 Molander siirtyvän tutkijaksi. Artikkelin tietolähteenä oli MLL:n pääsihteeri Jaakko Itälä joka vakuutti, ettei siirtyminen johdu julkisuudessa olleista kähinöistä. 33) Uutinen julkaistiin kaksi päivää sen jälkeen, kun MLL:n puheenjohtajisto oli kokouksessaan käsitellyt Molanderin asemaa ja julkisuuskuvaa.
Tämä oli mielenkiintoinen tieto, jonka uskottavuutta lisäsi, että siirtymisestä kertoi Molanderin fanaattisin tukija Jaakko Itälä. Oli itsestään selvää, ettei Itälä kerro mitään Molanderin kannalta epäsuotuisaa, joten kun hän julkisesti kertoi Molanderin siirtyvän, se oli syytä uskoa.
Hieman kulmia kohautti se, millä eväillä Molander tutkijaksi ryhtyy, sillä hänellä ei ollut siihen koulutusta eikä kokemusta.
Yritin saada asiaan varmistuksen MLL:sta muun muassa haastattelemalla liiton uutta puheenjohtajaa Tuula Tammista, joka vastaili pyöreästi. Hän ei kiistänyt IS:n tietoja ja kaikkiaan hänen lausumansa ilmensivät sitä, että paineita liitossa Molanderin suhteen oli. Se oli tiedossa muutoinkin.
Näin syntyi Seura-lehdelle pieni uutinen "Lapsiasiamies hyllylle". Siitä syntyi paljon myöhemmin valtava prosessi. Artikkeli on kokonaisuudessaan alla, jotta jokainen voi itse päätellä kuinka täysipäinen oli prosessi, joka lopulta vuonna 2010 päättyi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen Suomelle antamaan sananvapaustuomioon. 34)
MLL:n tiedottajalta tuli vastine, jonka mukaan Molander ei suinkaan siirry tutkijaksi. Se julkaistiin, vaikka hieman ihmettelimme, miksei samaa vastinetta oltu lähetetty Ilta-Sanomiin. Samoin sitä, jotta jos asia oli selvä, miksei asiasta varta vasten haastateltu liiton puheenjohtaja saanut sitä kakistettua ulos.
Molander odotti vuoden ja teki sitten artikkelista rikosilmoituksen. Kihlakunnansyyttäjä Tom Ifström odotti kolme vuotta ja nosti sitten syytteen herjauksesta. Espoon käräjäoikeus odotti seuraavat kolme vuotta, ennen kuin asia tuli käsittelyyn. Vuonna 2003, seitsemän vuotta artikkelin ilmestymisen jälkeen, ja samana vuonna kun Molander ja Nickit keräsivät Espoon poliisilaitoksella ja syyttäjänvirastossa suosionosoituksia läpeensä valheellisella tutkintapyynnöllään.
Tuomion käräjätuomari Olli Saunanoja sai väännetyksi tammikuussa 2004. 35)
Syyttäjä Tom Ifström väitti ensinnäkin Molanderia suuresti loukkaavaksi tiedon että hänet olisi siirretty tutkijaksi. Ifström väitti rikokseksi myös artikkelin mainintaa "tutkijan kokemusta ja koulutusta Molanderille ei ole. Tällä lausumalla on viittaamalla kokemuksen ja koulutuksen puutteeseen erityisesti pyritty saattamaan Molander halveksimisen alaiseksi", selitti Ifström.
Hupaisasti esitutkintaan jättämässään loppulausunnossa Molander itse kertoo, ettei hänellä "tietenkään ollut" tutkijan koulutusta ja kokemusta.
Ifströmin paperi veti mietteliääksi. Espoon rosvot opettivat minulle tässä kädestä pitäen, että väärä tieto on ihan ok, jos sen kirjoittaa joku muu, mutta rikos jos minä lainaan sitä. Vielä tärkeämpää, myös oikea tieto on rikos, kun sen kirjoitan minä.
Tätäkään tietoa eivät mitkään Poliisihallituksen ja valtakunnansyyttäjänviraston hymykampanjat pysty koskaan aikakirjoista poistamaan. Eivät myöskään uhkailut.
Helena Molander pani oikeudenkäynnissä parastaan:
"Niskasaaren kirjoitusten seuraukset ovat jatkuneet monta vuotta, ja osa Molanderin ammatti-identiteetistä on kuollut. Ammatti-identiteetin uudelleenrakentaminen tulee kestämään vuosia".
Huikeinta oli tämä:
"Asiaa on vielä vaikeuttanut se, että kirjoittelun seurauksena työpaikan ilmapiiri on ollut ahdistunut Journalisti-lehden kirjoittelun ja Seura-lehden hyllytysväitteen ilmestyttyä syystä, että liiton pääsihteeri ja osa johtoporrasta oli juuri vaihtumassa. Molander koki henkilökohtaisesti, että uusi johtoporras arvioi häntä Niskasaaren artikkeleiden perusteella ja muodosti kuvan Molanderista niiden perusteella. --- Sinänsä Molanderin lapsiasiamiehen tehtävillä tai niiden hoidolla ei ollut mitään tekemistä asian kanssa."
Liiton uusi johto suhtautui siis erittäin kriittisesti Molanderiin, mutta sillä ei ollut mitään tekemistä sen kanssa miten Molander hoiti työnsä. Viimeistään tästä bullshitista olisi fiksu tuomari ymmärtänyt mistä on kysymys, mutta salissa ei ollut fiksua tuomaria.
Totuuden kertoi todistajana kuultu MLL:ssä toiminut tutkija: "Molander oli paljon julkisuudessa. MLL:n sisäinen keskustelu ei ollut mahdollista, koska Itälä oli sanonut, että asia ei kuulunut muille. [Tutkija] oli kokenut tämän sensuurimentaliteettina. Erilaisia käytäväkeskusteluja käytiin ja Molanderin toiminnan arvostelu oli yleistä".
Molanderin korvausvaatimukset olivat huikeat. Hän vaati 58 885 euroa henkisistä kärsimyksistä sekä ansionmenetyksistä vuosilta 1997-2000 yhteensä 11 181 euroa (artikkeli ilmestyi siis 1996). Ansionmenetyksikseen Molander väitti esitelmätilaisuuksiensa ja niistä maksettujen palkkioiden vähentymistä. Hän ei vaatinut korvausta vain vähenemisestä vaan myös siitä etteivät ne olleet lisääntyneet Molanderin julkaistua v. 1996 kirjasen, mikä kaikki oli Molanderin mielestä minun vikani.
Käräjätuomari oli tässä kohdin hereillä ja huomasi Molanderin esiintymispalkkioiden vähentyneen jo vuodesta 1992 lähtien, ja vähenemisen voivan ylipäänsä johtua monestakin syystä: "Molanderin toimintaa on syksyllä 1996 arvosteltu julkisesti varsin voimakkaasti."
Molander tuomittiin saamaan henkisestä kärsimyksestä 5 000 euroa. Toisaalta hänen asianajajansa vaatimasta yli 23 000 eurosta hyväksyttiin vain 17 000 euroa, koska Molander oli tapansa mukaan täyttänyt prosessin asiaan kuulumattomalla aineistolla. Jos asianajaja laskutti Molanderia kuten hän oikeudenkäynnissä ilmoitti, juttu meni Molanderilta miinukselle.
Ehkä siksi Molander kävi hovioikeudessa vielä kovemmilla kierroksilla ja vaati päätoimittajalle ja minulle peräti vankeutta. Hän hävisi ja joutui siksi itse maksamaan asianajajansa lähes 7 000 euron laskun. Oikeussalislangissa tällaista kutsutaan huviveroksi.
Valitettavasti hovioikeus piti voimassa myös käräjäoikeuden minulla ja päätoimittajalle herjauksesta tuomitsemat 40 päiväsakkoa. 36)
EIT jyräsi Suomen tuomioistuimet
Espoon käräjäoikeudessa pidettiin kaksi valmisteluistuntoa ja käytettiin kolme työpäivää pääkäsittelyyn. Siellä kuultiin 13 todistajaa ja jätettiin noin 150 kirjallista todistetta. Hovioikeudessa asiaa käsiteltiin kesäkuussa 2006 kaksi täyttä työpäivää.
Kehotan lukemaan alta tuon vanhan pikkuartikkelin ja miettimään pettikö jossain suhteellisuudentaju. Palautan mieleen esseen alkupuolella kertomani tapaus Niina Bergin, jonka kokema pitkäaikainen intensiivinen vaino ja terrori oli poliisille ja syyttäjälle liian mitätön asia edes tutkittavaksi.
Veimme tämän jutun Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen, joka otti sen käsiteltäväkseen. Helena Molander yritti ainakin kaksi kertaa päästä prosessiin mukaan väliintulijana, mutta EIT heitti hänet molemmilla kerroilla ulos.
Heinäkuun 6. päivä vuonna 2010 EIT tuomitsi Suomen valtion päätoimittajan, minun ja Otavamedian sananvapauden loukkaamisesta.
Muistan kirkkaasti sen hetken. Olin Oulujärvellä, kun asianajaja Heikki Salo soitti ja kertoi voitosta. Se oli korkea hetki. Loputon taistelu rosvojepareiden ja -syyttäjien laumoja vastaan ei sittenkään valunut hiekkaan, vaan tuotti tulosta.
Suomen valtio tuomittiin palauttamaan Otavamedialle sen Molanderille maksamat korvaukset ja oikeudenkäyntikulut, sekä maksamaan meille päätoimittajan kanssa korvauksia. Sekin tuntui mukavalta, vaikka ei riittänytkään väkivaltakoneiston terrorin aiheuttamia vahinkoja ja mielipahaa korvaamaan.
Tämän häpeän hankkivat Suomelle kihlakunnansyyttäjä Tom Ifströmin ja käräjätuomari Olli Saunanojan lisäksi hovioikeudenneuvokset Raija Karppinen, Matti Rintala ja Ulla Rantanen. Ulla Rantanen oli tuomitsemassa myös Eeva Kuuskoskea sekavassa pahoinpitelyjutussa.
Se oli 16. Suomen EIT:stä saama sananvapaustuomio. Rosvojeparit ja -syyttäjät ovat onnistuneet keplottelemaan minulle kaksi kunnianloukkaustuomiota. Molemmat ovat johtaneet Suomen tuomitsemiseen EIT:ssä, sananvapauteni loukkaamisesta. Niin paljon he ovat terroristaan hyötyneet.
Toisen EIT-voittoni sain 23.6.2015. Ei ole sattumaa, että myös sen prosessin pani liikkeelle Molanderin pitkäaikainen yhteistyökumppani, muun muassa tapaus Pikku-Leenassa, palveluskuntanaan Espoon poliisilaitoksen Timo Seppälä ja syyttäjäviraston Tom Ifström. Piiri pieni pyörii.
Se oli 19. Suomen EIT:stä saama sananvapaustuomio. Suomella on niitä tiettävästi kaksi kertaa enemmän kuin muilla Pohjoismailla yhteensä, mikä on saattanut maamme outoon valoon.
Sananvapaustuomiot ovat pakottaneet tuomioistuimet muuttamaan linjaansa, mikä on pakottanut syyttäjät vähän katsomaan mistä syyttävät. EIT on takonut Suomen poliisien, syyttäjien ja tuomareiden visakalloihin tätä:
"Sananvapaus ei pelkästään kata sellaisia tietoja ja ajatuksia, jotka otetaan myötämielisesti vastaan, joita pidetään vaarattomina tai joihin suhtaudutaan välinpitämättömästi. Sananvapaus kattaa myös sellaiset viestit, jotka loukkaavat, järkyttävät tai häiritsevät valtiota tai jotain sen väestön osaa. Tätä vaativat tuomioistuimen mukaan moniarvoisuus, suvaitsevaisuus ja avarakatseisuus, joita ilman ei ole kansanvaltaista yhteiskuntaa". 37)
Sananvapaus ei tarkoita Molanderin monopolia. Sananvapaus tarkoittaa oikeutta kritisoida myös poliisin ja syyttäjien suosikkia; virkavallasta itsestään puhumattakaan.
Vielä ihan äsken saattoi riittää, että joku ilmoittaa pahoittaneensa mielensä jostain lehtijutusta tai ohjelmasta. Enää se ei riitä tai ei pitäisi riittää. Voi sanoa EIT:n pakottaneen Suomen tuomioistuimet mielensäpahoittajakeskeisestä laintulkinnasta sananvapauskeskeiseen tulkintaan. En usko, että tuo vuoden 1996 artikkeli ylittäisi tänään edes esitutkintakynnystä, saati että sitä koskevat syytteet menestyisivät tuomioistuimessa.
Varma ei voi olla, sillä poliisien ja syyttäjien toimintaa ei ohjaa juridiikka, vaan politiikka ja mielivalta.
Tästä kuitenkin näkyy, miten tuore asia Euroopan ihmisoikeussopimuksen mukainen sananvapaus Suomessa on. Näihin päiviin saakka sitä on täytynyt puolustaa väkivaltakoneiston ja tuomioistuinten mielivaltaa vastaan.
MIKSI MOLANDER ON SUOSIKKI?
Olisi väärin väittää Molanderin saavan aina rikosilmoituksensa esitutkintaan. Niitä on jätetty paljon tutkimatta tai tutkinnan jälkeen on tehty syyttämättäjättämispäätös. Ilmeisesti useimmiten Molander on vetänyt ilmoituksillaan vesiperän.
Hän on kuitenkin myös saanut erityistä kohtelua ja vaatisi vastauksen miksi.
Kuten tässä kirjoituksessa osoitetaan, paljon selittyy poliisin tavalla kostaa heidän virkatoimiinsa kohdistettu kritiikki. Pidän tätä ilmeisenä motiivina Espoon poliisilaitoksen rikoskomisario Timo Seppälän ja alaisensa Jan Sinerkarin vimmalle yrittää vv. 2003-2005 lavastaa minut syylliseksi ihan mihin tahansa, mitä kuka vaan kehtasi väittää. Kostomotiivi tulee vuoden 2002 paljastuksestani, kuinka Timo Seppälä esti merkittävän talousrikoksen tutkinnan.
Osa selittyy suoraan poliisien ja syyttäjien päättäväisellä pyrkimyksellä peitellä toistensa rikoksia. Kun Espoon poliisilaitos oli lähtenyt edistämään Molanderin ja Nickien väärää ilmiantoa, poliisien syyllistyessä asiassa muutoinkin rikoksiin, koko apparaatti Espoon ja Keski-Uudenmaan kihlakunnansyyttäjistä valtakunnansyyttäjänvirastoon keskittyi suojelemaan ja peittelemään näitä rikoksia. Juuri tätä on poliisien ja syyttäjien korruptio.
Vaikeimmin selitettäviä ovat Molanderin lumoon langenneet tuomarit. Rikosprosessin ketjussa ylivoimaisesti heikoin lenkki ovat poliisit ja ylivoimaisesti vahvin lenkki ovat tuomioistuimet, siis tuomarit. Miksi he menevät halpaan?
Jotain selittänee Molanderin lahjakkuus uhrin esittäjänä. Hän ansaitsisi useammankin Jussi-pystin kyvyssään muuntaa aivan normaali yhteiskunnallinen keskustelu itseensä kohdistuneeksi massiiviseksi ja järkyttäväksi vääryydeksi. Thaimaan tsunamikin tuntuu pikkujutulta verrattuna siihen, että jossain lehtijutussa on arvosteltu Molanderia - vähän kärjistäen.
Toisaalta luulisi nimenomaan ammattituomarien näkevän tällaisen läpi. Molander tosiasiassa kiistää sananvapauden. Hänen mielestään ainoa legitiimi tapa käsitellä Molanderia on kehua tätä. Kuten jo alussa totesin, hän uskoo omaavansa monopolin siihen kuinka hänen julkista toimintaansa arvioidaan. Tämä on Molanderin päällekäyvin piirre ja elleivät tuomarit sitä huomaa, on pakko epäillä heillä olevan yhtä primitiivinen käsitys sananvapaudesta.
Erittäin kiinnostavaa on, että vuosina 2006 ja 2007 yksi Helsingin hovioikeuden tuomareista on ollut ratkaisemassa kaksi juttua Molanderin hyväksi.
Olen usein ihmetellyt, vaikuttaako Molander poliiseihin, syyttäjiin ja jopa tuomareihin keittiön oven kautta. Ohi virallisen prosessin. Suuressa Molander <> Kuuskoski pahoinpitelyjutussa saattaa olla sellaisesta vihje.
Poliisi päiväsi esitutkintapöytäkirjan 21.3.2004, saatuaan osapuolten loppulausunnot. Poliisi oli työnsä tehnyt ja asia siirtyi syyttäjälle. Esitutkinta oli kattava ja asia oli valmis syyttäjän ratkaistavaksi.
Syyttäjä Tove Myhrberg on kuitenkin puoli vuotta myöhemmin, 17.9.2004 määrännyt poliisin tekemään lisätutkinnan, kuulustelemaan todistajina Molanderin hovitoimittaja Heli Karhumäen ja erään MLL:n työntekijän. Kumpikaan ei ollut lähimaillakaan väitetyn pahoinpitelyn tapahtuessa, eikä kummallakaan ollut asiasta mitään omia havaintoja. Lisätutkinta tuotti lähinnä Karhumäen mairean ylistyskirjoituksen Molanderin puolesta.
Epäilen Molanderin painostaneen Myhrbergiä tai puhuneen tätä ympäri tähän noloon liikkeeseen, ohi virallisen prosessin. Epäilen hänen toimineen eri prosesseissa samalla tavalla poliisien ja syyttäjien kanssa. Enkä hämmästyisi, jos asiatonta vaikuttamista olisi kohdistettu myös eri juttujen tuomareihin. Korostan tämän olevan epäilys, en pysty näitä todistamaan.
SEURAAVA NÄYTÖS
Tämä on vain raapaisu, vain osa siitä, kuinka korruptoituneet poliisit ja syyttäjät ovat edistäneet Molanderin kostokampanjoita; olleet osa Molanderin pyörittämää terroria. Ilman virkavallan epärehellisyyttä ja rikoksia terrori ei olisi ollut mahdollinen.
Kun - siis kun, ei jos - Helena Molander tai joku muu tekee tästä artikkelista rikosilmoituksen, näemme taas kerran poliisien ja syyttäjien juoksentelevan kuin vauhkoontuneet pikkuoravat: "Hirveitä rikoksia on tehty! On kerrottu asioista eri tavalla kuin päämiehemme tahtoo."
Molander liittolaisineen, sekä poliisit ja syyttäjät eivät vihaa mitään niin paljon, kuin totuutta ja sananvapautta.
Eikä silloin ole koskaan resurssipulaa, kun väkivaltakoneisto lähtee kostoretkelle.
LÄHTEITÄ JA LISÄTIETOJA:
1) Länsi-Suomen syyttäjävirasto 6.3.2014, päätös 14/387, asianro 14/1716.
2) "Leena Muranen on vankilassa" -blogikirjoitus 22.3.2011 käsittelee mm. Espoon poliisin Murasen pitkälle rikosuralle antamaa vetoapua. http://www.mikkoniskasaari.fi/node/104
3) http://www.reilumatkailu.fi/
4) http://www.lastenperusoikeudet.fi/yhteystiedot/
5) Molanderin aiemmista kostotoimista Kuuskoskea vastaan, kts. esimerkiksi esitutkintapöytäkirja 6070/JPT/R/105337/04, asianajaja Jorma Nevanlinnan Eeva Kuuskosken puolesta antama loppulausunto, s. 2. ja lausunnon liitteet.
6) Espoon käräjäoikeus etsintäkuulutuspyyntö 4.5.2003, asianro 02/1772. Helsingin Sanomat 16.8.2003: "Lapsiyhdistysten johtajat pakoilevat oikeutta". Uutisen mukaan Muranen tuolloin pakoili Espoon lähestysmiskieltokannetta ja Tampereen käräjäoikeudessa odottavaa syytettä törkeästä kunnianloukkauksesta.
7) Etpk 6070/JPT/R/105337/04 s. 6.
8) em. etpk, liite
9) em. etpk, s. 13
10) Lisätutkinta, etpk 6070/JPT/R/105337/04/Li1, liite
11) Ilta-Sanomat 10.2.2004, sivu 3. Heli Karhumäen artikkeli: "Alainen teki rikosilmoituksen Eeva Kuuskoskesta. Pahoinpitely?"
12) Etpk 6070/JPT/R/105337/04
13) em. etpk. Kuuskosken loppulausunto s. 3
14) em. etpk, liite
15) Helsingin käräjäoikeuden tuomio 04/11556, annettu 25.11,2004.
16) Helsingin hovioikeus 31.1.2007, diaarinro R 05/124
17) Seura 34/1999, s. 83.
18) Esitutkintapk 6010/R/6350/03, Nickien tutkintapyyntö
19) Korkein oikeus 17.5.1988 nro 1570
20) Korkein oikeus 17.5.1988 nro 1571
21) Korkein oikeus 17.5.1988 nro 1572
22) Iltalehti 25.6.1996
23) Helsingin Sanomat 22.3.1994. Molanderin vastine 24.3.1994.
24) Etpk 6010/R/6350/03, ss. 117 -125.
25) Espoon käräjäoikeus 16.5.2006, asianro R 04/1372
26) Espoon käräjäoikeus 20.6.2006, asianro R 04/1240
27) Tässä jo aiemmin viitatussa blogikirjoituksessa selostetaan, kuinka Timo Seppälä ja Jan Sinerkari väärensivät etpk:n tutkintailmoituksen edistääkseen Leena Murasen rikosuraa: http://www.mikkoniskasaari.fi/node/104
28) Esitutkintapk 6070/R/105520/05
29) Keski-Uudenmaan kihlakunnanviraston syyttäjäosaston syyttäjäosasto 23.9.2005, päätökset nro 05/568-570.
30) Asianajaja Heikki Salo VKSV:lle 5.11.2005 "Muutosharkintakantelun uuden, laillisen syyteharkinnan toimittamiseksi".
31) VKSV:n päätös 29.7.2007, dnro 566/21/05
32) Esimerkkejä kritiikistä: Journalisti 28.11.1996: Päätoimittaja Timo Vuortama, toimittaja Hannu Holvas ja maisteri Anu Suomela kritisoivat Jaakko Itälän ja Helena Molanderin toimintaa.
Journalisti 12.12.1996, Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen sihteeristön jäsen Leif Berg kritisoi MLL:n Jaakko Itälää ja Helena Molanderia ja tämän toimintatapoja.
YLE:n ruotsinkielinen Kanal Ett 19.11.1996
YLE:n Kotimaan katsaus 9.12.1996
33) Ilta-Sanomat 11.12.1996 "Lapsiasiamies ryhtyi tutkijaksi"
34) Seura 50/1998 julkaistu artikkeli:
" Lapsiasiamies hyllylle
Mannerheimin Lastensuojeluliiton (MLL) puheenjohtajisto oli koolla maanantaina 9.12. pohtimassa liiton lakimiehen, lapsiasiamiehen tittelillä toimivan Helena Molanderin julkisuuskuvaa. Molander on kyllästyttänyt lastensuojelun asiantuntijat väittäessään heitä ammattitaidottomiksi aina, kun heidän näkemyksensä poikkeavat hänen omista tulkinnoistaan. Liiton uuden puheenjohtajan professori Tuula Tammisen kommentti oli varovaisen pyöreä.
- Me keskustelimme monista asioista eikä niistä kaikista ole syytä tiedottaa.
Hän ei halunnut suoraan puhua lapsiasiamiehen ongelmista, mutta myönsi ne mutkan kautta:
- Molander on ollut monella alalla pioneeri, ja siinä on jouduttu myös oppirahoja maksamaan.
Seuraavana päivänä ilmeni, että Molander siirretään tutkijaksi, eikä hänelle palkata sijaista lapsiasiamieheksi. Tutkijan kokemusta ja koulutusta Molanderilla ei ole.
Viimeksi Molander nolasi liiton lapsiasiamiestoiminnan lokakuussa, kun oikeuskanslerinvirasto tyrmäsi hänen kantelunsa.
Kantelussa Molander vaati, että kaikki kiistanalaiset insestitapaukset viedään ratkaistavaksi päteville ulkomaisille asiantuntijoille. Kieli- ja kulttuurierot eivät Molanderin mielestä ole näissä asioissa ongelma.
Molander perusti vaatimuksensa yhteen ainoaan ulkomaiseen lausuntoon yhdestä suomalaistapauksesta 90-luvun alussa. Kolme suomalaislääkäriä päätteli eräässä tapauksessa isän syyllistyneen insestiin, mutta sai sosiaalihallitukselta huomautuksen tutkimuksen puutteista. Lääkärit hankkivat saksalaiselta tohtori Tilman Fürnisiltä lausunnon, jossa puolestaan moitittiin sosiaalihallituksen arviota.
Tohtori Fürnisin tieteelliset ansiot osoittautuivat oikeuskanslerinviraston kokoamissa lausunnoissa erittäin kiistanalaiseksi. Hän muun muassa hyväksyy insestitutkimuksissa lasten manipuloinnin ja monet pitävät häntä puoskarina. Norjassa ja Hollannissa Fürnisin oppien soveltaminen on kielletty, ja niiden aiheuttamat skandaalit ovat ravistelleet myös Saksaa. Niinpä oikeuskanslerinvirastossa arvioitiin, ettei ole aihetta patistella Suomea tohtori Fürnisin viitoittamalle tielle."
35) Espoon käräjäoikeus 19.1.2004, asianro 89.
36) Helsingin hovioikeus 31.8.2006, dnro R 04/1082
37) Sitaatti on otettu apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalskeen, valtionsyyttäjä Jarmo Rautakosken esittelystä v. 2004 tekemästä päätöksestä olla syyttämättä esitutkinnan 6070/S/0313075/04 johdosta. Jutussa mormonit yrittivät vaientaa kriitikkonsa.Sitaatti osoittaa, että EIT:n periaatteet tunnetaan VKSV:ssä, vaikka niitä sovelletaankin ns. pärstäkertoimen mukaan.