EU-parlamentti on huolissaan kiusantekokanteista, huomasi media KKO:n Lokka-Vehkoo tuomion jälkimainingeissa. Tärkein jäi huomaamatta: lähes aina asialla ovat poliisit ja syyttäjät.
Tuusulalainen Teräasekeskus on jo kuudetta kertaa poliisin esitutkinnassa. Se on ollut poliisin tai tullin tutkinnassa lähes tauotta vuodesta 2012 lähtien. Rikosilmoitukset jättää aina sama Poliisihallituksen ylitarkastaja Reima Pensala, joka on hävinnyt jokaisen yhtiötä vastaan käynnistämänsä operaation.
Teräasekeskuksen poliisiputki alkoi vuonna 2012, kun ylitarkastaja Reima Pensala kirjoitteli rikosilmoituksia useista aseliikkeistä, jotka olivat myyneet starttiaseita. Paukkupatruunoita käyttäviä merkinantolaitteita. Ne olivat Suomessa lupavapaita, ja lupavapaiksi niitä vakuutti vielä vuonna 2012 lausunnossaan myös Poliisihallituksen edustaja. Samaan aikaan Poha alkoi suoltaa rikosilmoituksia starttiaseiden myymisestä. Ylitarkastaja Pensala ilmoitti tulkitsevansa edellisenä vuonna muuttunutta ampuma-aselakia niin, että starttiaseet vaativatkin nyt poliisin luvan.
Syyttäjä nosti Teräasekeskuksen omistajia vastaan syytteen ampuma-aserikoksesta, starttiaseiden vuoksi. Tällä kertaa syyttäjä oli kuitenkin suoraselkäinen, ja luopui syytteestä, kun Poliisihallituksen kaksinaamaisuus hänelle selvisi. Ei se käy, että Poha yhtä aikaa ilmoittaa tavaran olevan lupavapaan ja vaativan luvan.
Starttiase-syytteistä luopuminen tapahtui tuolloin muissakin tapauksissa, joissa syyttäjät olivat erehtyneet luottamaan poliisiin.
Rikosilmoitustehtaana tunnettu ylitarkastaja Pensala ei luovuttanut, vaan jahtasi kolmea turkulaista yhtiötä kolmella perättäisellä rikosilmoituksella samasta asiasta. Erityiseksi silmätikukseen hän otti Teräasekeskuksen. Kun yksi rikosilmoitus kaatuu oikeudessa tai syyttäjä toteaa sen aiheettomaksi, Pensala tekee asiaa jostain toisesta tikusta ja kirjoittaa uuden rikosilmoituksen.
Tämä ei ole vain yksittäisen Pohan ylitarkastajan vallan väärinkäyttöä, vaan laajemminkin poliisin linja: kun poliisi töppää, kansalainen kärsii. Kun poliisi laittaa liikkeelle aiheettomia syytteitä ja jää siitä nöyryyttävästi kiinni, kansalaista vastaan tekaistaan uusia ja uusia juttuja, jotta hänet saataisiin tuomittua edes jostain. Eikä ole silloin poliisilla resurssipulaa, kun poliisi kostaa.
Ilmiön olemukseen kuuluu Pensalan yritys tukahduttaa touhujensa herättämä kritiikki rikosilmoituksella. Tapaus oli irvokkuudessaankin ratkiriemukas, tapausselostukseen on linkki alhaalla. 1)
Kiusantekokanteet
Kun korkein oikeus odotetusti kumosi toimittaja Johanna Vehkoon tuomion oululaisen paikallispoliitikko Junes Lokan ”kunnian” loukkaamisesta, heräsi mediassa laajemminkin mielenkiinto kiusallaan nostettuihin kanteisiin.
”Kiusantekokanteilla halutaan luoda pelon ilmapiiri ja kuluttaa uhrin voimavarat loppuun”, otsikoi Helsingin Sanomat toimittaja Susanna Reinbothin artikkelin ”slapp-kanteista”. ”Kirjainyhdistelmä tulee sanoista strategic lawsaits public participation”. 2)
Artikkelissa kerrotaan maltalaisesta, autopommi-iskulla murhatusta toimittaja Daphne Caruana Galician tapauksesta. Tappajien vuonna 2017 iskiessä häntä vastaan oli vireillä 47 kunnianloukkauskannetta.
”Slapp-kanteiden tavoitteena onkin luoda riippumattomille tiedotusvälineille pelon ilmapiiri, parlamentti toteaa”.
”Slapp-kanteilla pyritään tarkoituksellisesti siihen, että oikeudenkäynnistä tulee vastaajille kallis, pitkäkestoinen ja monimutkainen, ja niillä pyritään myös pelottelemaan kohteita ja kuluttamaan loppuun heidän taloudelliset voimavaransa”, siteeraa Reinboth EU-parlamentin viime marraskuussa hyväksymää päätöslauselmaa.
Asiaa mietitään myös Suomen hallinnossa. ”Erityisasiantuntija Piritta Koivukoski-Kouhia oikeusministeriöstä kertoo, että ministeriön mielestä tarvitaan toimia slapp-ilmiön tunnistamiseksi ja torjumiseksi sekä toimittajien ja kansalaisyhteiskunnan suojaamiseksi”.
Olen täydellisesti samaa mieltä. Silti HS:n artikkeli ärsyttää, sillä se vaikenee siitä, ketkä ”slapp-kanteita” Suomessa nostavat.
Katuhäirikkö Junes Lokka ei nostanut rikossyytettä toimittaja Johanna Vehkoota vastaan. Sen teki aluesyyttäjä Kirsi Männikkö.
Junes Lokka teki Vehkoosta rikosilmoituksen, joita hän on julkisuudessa olleiden tietojen mukaan tehtaillut noin 80, oletettavasti kaikki väitetyistä kunnianloukkauksista. (Olisi kiinnostavaa tietää, ylittääkö Lokka Pohan ylitarkastaja Reima Pensalan lukemat. Itse laitan pelipöytään muutaman euron Pensalan tehtaan puolesta).
Vuonna 2016, jolloin Lokka Vehkoo-ilmoituksensa teki, kunnianloukkauksista, perusmuotoisista ja törkeistä jätettiin yhteensä 4 394 rikosilmoitusta. Tästä massasta poliisi poimi esitutkintaan Lokan ilmoituksen, samalla kun se jätti kokonaan tutkimatta noin 4 000 kunnianloukkausilmoitusta. 3)
Vuonna 2018, kun Kirsi Männikkö asetti Vehkoon syytteeseen, nostettiin kaikkiaan 181 kunnianloukkaussyytettä. Rikosilmoituksia jätettiin 5 025, joista noin 4 500 poliisit ja syyttäjät jättivät kokonaan tutkimatta. Kunnianloukkauksista tehdyistä rikosilmoituksista johtaa vuosittain syytteeseen vain kolmisen (3) prosenttia. 4)
Kunnianloukkaussyytteet ovat siis aika harvinaisia poikkeuksia, joten voi olettaa aina olevan joku erityinen syy, kun syyte nostetaan. Tokko kukaan on enää niin lapsellinen – paitsi ehkä Lokan tukijoukot – että kuvittelee Lokan kaltaisen törkyturvan nimittämisen ”natsipelleksi” olleen se erityinen syy.
Huhtikuussa 2019, kun Oulun käräjäoikeus tuomitsi Johanna Vehkoon kovin oudoin perusteluin Lokan ”kunnian” loukkaamisesta, Iltalehden aiheellisesti vimmastunut toimittaja Tommi Parkkonen twiittasi:
”ei, Junes Lokka on kaikin muodoin ja tavoin vastenmielinen
ja halveksittava ihmiskunnan loppusijoitussaasta ja niin sanottu kusipää” #terveisiäoulunkäräjäoikeudelle”
Lokka ryntäsi tekemään rikosilmoituksen ja syyttäjä Anna-Leena Farin nosti maaliskuussa 2021 Parkkosta vastaan syytteen. Vuonna 2019 jätettiin kunnianloukkauksista 5 345 rikosilmoitusta, joista poliisi poimi käsittelyyn Lokan ilmoituksen, ja jätti noin 4 800 juttua kokonaan tutkimatta. Syytteitä tuona vuonna nostettiin 157.
Tätä syytettä ei ole vielä käsitelty oikeudessa. Odotan mielenkiinnolla, minkä syyttäjä tulee väittämään olleen se erityinen syy, miksi juuri tästä piti nostaa syyte, kun samaan aikaa tuhansia paljon vakavampia tekoja jätetään kokonaan tutkimatta. Yhdestä asiasta olen jo etukäteen täysin varma: syyttäjä ei tule puhumaan totta.
Siviilikanteita vähän
Kansalainen ei voi suoraan nostaa syytettä rikoksesta. Hänen on tehtävä rikosilmoitus, ja vasta jos poliisi jättää sen tutkimatta (kuten se kansalaisten ilmoitukset pääosin jättää) tai syyttäjä päättää olla syyttämättä, kansalainen voi käyttää toissijaista syyteoikeuttaan.
En löytänyt tilastoa asianomistajien itse nostamista rikossyytteistä, mutta käsittääkseni niitä on hyvin vähän.
Käytännössä lähes kaikki kiusantekokanteet, joilla ”pyritään pelottelemaan kohteita ja kuluttamaan loppuun heidän taloudelliset voimavaransa”, ovat poliisin masinoimia ja syyttäjien nostamia.
Tosin toimittajia ja sananvapautta voidaan terrorisoida myös vahingonkorvauskanteilla. Niihin on turvauduttu erityisesti silloin, kun asianomistajaksi ilmoittautuva olisi vaarassa joutua itse rikostutkinnan kohteeksi, jos hän tekisi rikosilmoituksen kunniansa loukkaamisesta.
1990-luvulla nostettiin Yhtyneet Kuvalehdet Oy:tä (nyk. Otavamedia) vastaan kolme vahingonkorvauskannetta kirjoittamistani lehtiartikkeleista. Eipä käynyt niille hyvin.
Erityisellä lämmöllä muistan Muumimaailma Oy:n ensimmäistä toimitusjohtajaa, joka kanteessaan vaati 2 000 000 markan vahingonkorvauksia. Korvausten sijaan hän sai maksettavakseen Kuvalehtien yli 400 000 markan oikeudenkäyntikulut. Plus omansa. Oletettavasti myös hänen asiamiehensä laskutti, vaikka uskonveli olikin. 5)
Naantalin Muumimaailma sai vuonna 1993 loistavan lähdön, mutta oli jo vuonna 1995 konkurssin partaalla. Selvitellessäni kuperkeikan syitä erääksi keskeiseksi tekijäksi osoittautuivat toimitusjohtajan töppäilyt. Hänen mielestään niistä olisi pitänyt vaieta, mutta rikosilmoitusta hän ei tohtinut tehdä.
Kaikki kolme olivat juuri sellaisia kiusantekokanteita, joista EU-parlamentti varoittaa. Käsitykseni mukaan tällaisiin kanteisiin, toimittajien suiden tukkimiseksi tai heille kostamiseksi, turvaudutaan nykyään hyvin harvoin. Yksi syy on oikeudenkäyntien kalleus ja oman riskin suuruus. Perusteettomien vahingonkorvauskanteiden kanssa käy helposti juuri kuten Muumimaailma Oy:n ex-toimitusjohtajalle kävi.
Korvauskanteilla uhkaillaan
Korvauskanteilla kyllä uhkaillaan, ilmeisesti aika taajaan. Taisi olla viime vuonna, kun arkkitehti Maria Nordin, joka suunniteltuaan perheelleen hometalon alkoi pyörittämään terveysterapeuttibisnestä (tjsp), uhkaili Helsingin Sanomia oikeustoimilla, jos lehti kritisoi hänen huuhaataan.
Tätä samaa tekee myös virkavalta. Sisäministerin poliisiosaston päällikkö Kauko Aaltomaa vaati vuonna 2008 Seura-lehdeltä korvauksia, koska hän hävisi Mikko Paaterolle kisan poliisiylijohtajan pallista. Luitte oikein. 6)
Valinnan alla lehti julkaisi uutispätkäni, jossa muisteltiin vanhoja: kuinka Aaltomaa muutamaa vuotta aikaisemmin, ollessaan KRP:ssä jätti kirjaamatta erään rikosilmoituksen. ”Ilmoitus on viipymättä kirjattava” sääti esitutkintalaki silloin kuten nytkin, eikä tästä ole poikkeusta. Poliisi vähintäänkin rikkoo virkavelvollisuuksiaan, ellei sitä tee.
Aaltomaa uhosi tämän artikkelin johtaneen hänen häviöönsä. Aaltomaan uhkailu ja korvausten kärttäminen oli niin räikeää, että lähetin siitä selvityspyynnön silloiselle sisäministeri Anne Holmlundille. Hän vastasi tyylikkäästi toimittamalla nimitysmuistion, jossa vertailtiin Aaltomaan ja Paateron vahvuuksia ja heikkouksia. Artikkelia ei mainittu koko muistiossa. Aaltomaa valehteli.
Haluamatta väheksyä Kauko Aaltomaan henkilökohtaista ahneutta arvelen, että enemmän kuin kahisevaa plakkariinsa Aaltomaa tavoitteli toimituksen johdon pelottelemista. Hän pelotteli lehden päällikkötoimittajia olemaan puuttumatta poliisin väärinkäytöksiin. On viitteitä siitä, että pelotteluoperaatiosta oli sovittu poliisin sisällä, ja sen onnistumisesta raportoitiin organisaatiossa. Tosin ministeri Holmlundilta Aaltomaa tuskin sai kehuja.
Molemmat uhkailijat, poliisi ja puoskari tekivät siis juuri sitä, mihin EU-parlamentti toivoo jäsenmaidensa puuttuvan: ”Slapp-kanteiden tavoitteena onkin luoda riippumattomille tiedotusvälineille pelon ilmapiiri”.
Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, millaisen lausunnon sisäministeriön poliisiosasto tästä hankkeesta on antanut.
Medialla on näitä uhkailijoita vastaan yksinkertainen lääke: julkistaa ne. Uhkailijat näyttävät aina juuri niin noloilta, kuin he ovatkin. Eikä heille pidä koskaan maksaa.
Rikosilmoitus on halpa terrorin väline
Kanteilla siis uhkaillaan, mutta niitä nostetaan harvoin. (Jos jollain on tästä muuta tietoa, kuulisin siitä mielelläni). Onkin paljon halvempaa käyttää painostuskeinona rikosilmoituksia. Se on myös tehokkaampaa, koska kaikenlaisilla kverulanteilla, uhkailijoilla, suiden tukkijoilla, sanalla sanoen rosvoilla on poliisissa ja syyttäjissä paljon ystäviä ja tukijoita. Poliisin avulla terrori saadaan vaikuttamaan uhriin, vaikkei edes syytettä koskaan nostettaisi.
Terrorin tehoa lisää oikeuslaitoksen sietämätön hitaus. Johanna Vehkoo sai kärsiä viisi vuotta Lokan kiusanteosta ja syyttäjä Kirsi Männikön halusta edistää sitä. Lokan poliittinen toiminta on yhtä kuin ihmisten rääkkääminen, ja tässä hän onnistui. Syyttäjän avulla.
Poliisit ja syyttäjät osallistuvat toimittajien ja muiden vaientamiseen siis nostamalla siihen tähtääviä rikosilmoituksia esitutkintaan ja syytteeseen ohi aiheellisten ilmoitusten ja todellisten rikosten. Suosikit eivät aina, eivätkä edes tyypillisesti ole sellaisia kuin Lokka, jolle ihmisten terrorisoiminen on elämän koko sisältö.
Suosimisessa ei läheskään aina ole kysymys nimenomaan halusta avittaa asianomistajaa, vaan usein halusta lyödä rikosilmoituksen kohdetta. Tärkein kysymys ei siten välttämättä ole ”miksi poliisit ja syyttäjät haluavat hyysätä Lokan tapaista häirikköä”, vaan ”miksi poliisi ja syyttäjä halusivat käydä Vehkoon kimppuun?”
Poliisi terrorisoi väärentämällä todisteita
Syksyllä 2020 oli Helsingin käräjäoikeuden käsittelyyn tulossa vainoamisena ajettu rikosjuttu, jossa syyttämispäätöksen oli tehnyt valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen, ja syytettä ajoi aluesyyttäjä Juha-Mikko Hämäläinen. Tapauksessa oli ilmeiset perusteet syyttää kunnianloukkauksesta, mutta sen ajaminen vainoamisena oli ja on mielestäni hyvin kyseenalaista. 7)
Ennen jutun käsittelyä en malttanut olla lähettämättä sähköpostilla Hämäläiselle kysymystä:
”Kysymys: käytättekö tässä oikeudenkäynnissä
väärennettyjä todisteita?”
Hämäläinen liitti 10.9.2020 vastauksensa saajiin Ilta-Sanomien toimittaja Rami Mäkisen ja Helsingin Sanomien Susanna Reinbothin:
”Tervehdys Oikeustoimittajat ry:n pj ja vpj
Sain eräältä jäseneltänne alla olevan viestin. Matalalle näyttää vajonneen oikeustoimittamisen taso tässä maassa.”
Tässä maassa virkavallan logiikka on juuri tämä: Se ei ole ongelma, että poliisit väärentävät todisteita ja syyttäjät käyttävät niitä. Se on ongelma, jos tähän puututaan. Tässä maassa syyttäjät ovat tottuneet edellyttämään toimittajilta kumppanuutta.
Totta puhuen en epäillyt Hämäläisen väärentäneen todisteita juuri tuossa jutussa, jossa vastaajan omat nettikirjoitukset toimivat aivan riittävinä todisteina kunnianloukkauksista. Juha-Mikko Hämäläinen on kuitenkin aiemmin turvautunut väärennettyihin todisteisiin.
Näin se kävi.
Julkaisin vuonna 2013 kriittisen artikkelin oikeusprosessista, jossa Anneli Auer ja tämän entinen miesystävä tuomittiin pitkiin vankeusrangaistuksiin seksuaalirikoksista. Jo tuolloin oli varsin vahvat perusteet epäillä tapausta oikeusmurhaksi, ja nyt vuonna 2022 tähän on yhä vahvemmat perusteet.
Jutun kaikki aineistot oli määrätty salaisiksi 60 vuodeksi, mutta sain koko aineiston. Nostin Varsinais-Suomen käräjäoikeuden tuomiosta esille suuria syytekokonaisuuksia, jotka se oli hylännyt. Tuomion ongelmana oli, että siinä hylättiin – aiheellisesti - aivan liian mielikuvituksellisina laajoja tarinaosia, mutta toisaalta uskottiin lähes yhtä mielikuvituksellisia juttuja, joita ei tukenut mikään tekninen tai kliininen näyttö. Tuomio oli siis perusteiltaan epälooginen.
Valtionsyyttäjä Jorma Äijälä raapaisi rikosilmoituksen salassapitorikoksesta. Toimittaja ei kuitenkaan voi syyllistyä salassapitorikokseen julkistaessaan tietoa salaiseksi määrätystä aineistosta. (Tämä on vähän pelkistettyä, mutta tarkkuus riittää tässä yhteydessä.)
Helsingin poliisilaitoksella oli siis määräys ryhtyä kostotoimiin, mutta Äijälän tarjoilema rikosnimike oli mahdoton. Siksi tutkinnanjohtaja, rikostarkastaja Urpo Mäkelä ja ”tutkija”, rikosylikonstaapeli Paula Viitasaari alkoivat vääntää asiaa törkeäksi kunnianloukkaukseksi.
Tärkeä yksityiskohta: rikosylikonstaapeli Paula Viitasaaren virkapaikka on valtakunnansyyttäjän toimisto. Hänet tuotiin Helsingin poliisilaitokselle varta vasten hoitamaan tätä juttua, mikä alleviivaa valtakunnansyyttäjän toimiston vastuuta kaikista rosvontöistä, johon poliisit ja syyttäjät tapauksessa syyllistyivät.
Kunnianloukkauksen perustunnusmerkki on, että on esitetty valheellinen tieto tai vihjaus. Äijälän, Mäkelän ja Viitasaaren murheeksi minun artikkelissani kaikki pitää paikkansa, päinvastoin kuin poliisien ja syyttäjien saduissa ja tarinoissa.
Niinpä tutkinnanjohtaja Urpo Mäkelä tekaisi tai tekaisutti väärät todisteet. Todennäköistä on, että leikkaa-liimaa -työn teki VKST:n Paula Viitasaari. On syytä epäillä, että huijauksesta oli päättämässä myös jutun ensimmäinen syyttäjä Kimmo A. Virtanen, ja on paljon mahdollista, että väärentämisestä sovittiin myös valtakunnansyyttäjän toimiston kanssa.
Mäkelä ja Viitasaari ottivat Varsinais-Suomen käräjäoikeuden yli sata sivua pitkän tuomion neljältä sivulta irrallisen virkkeen, tai virkkeestä yhden lauseen. Ne olivat kohdista, joissa käräjäoikeus piti asianomistajien kertomuksia uskottavina. Sivulta peitettiin kaikki muu paitsi valitut lauseenpätkät, jotta ei näkyisi mihin asiakohtaan ne liittyvät.
Sitaatit olivat sellaisista tuomion kohdista, joita artikkelissani ei lainkaan käsitelty. Ne tuomion osiot, joita artikkelissani käsittelin, ja jotka olisivat osoittaneet artikkelin pitävän paikkansa, poliisit tietenkin sivuuttivat. Näiden väärennösten turvin Kimmo A. Virtanen nosti syytteen törkeästä kunnianloukkauksesta.
Huijaus oli rakennettu sen uskon varaan, etten pystyisi esittämään Varsinais-Suomen KO:n tuomiota, en siten osoittamaan poliisien ja syyttäjän ”todisteita” vääriksi, en todistamaan oikeiksi selostuksiani niistä tuomion kohdista, joita olin käsitellyt. Samoin luotettiin siihen, että koko juttu saadaan salaiseksi.
Poliisit ja syyttäjä luottivat siihen, että saavat minut tuomittua salaisessa oikeudenkäynnissä tekaistuilla todisteilla rikoksesta jota ei ole tapahtunut. Salaisuus oli elintärkeä, ettei todisteiden vääristeleminen tulisi julki.
Tähän uskoi myös Juha-Mikko Hämäläinen, joka oli perinyt jutun Kimmo A. Virtaselta. Hämäläinen ei siis ollut osallistunut – ainakaan sikäli kuin minä tiedän – ”todisteiden” väärentämiseen. Hän kuitenkin tiesi ”todisteidensa” olevan väärennöksiä, ja silti niitä käytti.
Vaadimme avustajani, OTM Ilkka Ukkosen kanssa käräjäoikeutta luovuttamaan koko tuomion, jotta ”todisteita” voidaan verrata siihen. ”Yhtäläiset aseet” on aivan keskeinen oikeusperiaate, mutta ei kelvannut Hämäläiselle, joka vastusti, eikä käräjätuomari Mitja Korjakoffille, joka kieltäytyi.
Juha-Mikko Hämäläiselle oli shokki, kun käräjäoikeuden istunnossa pistin pöydälle aidot sivut niistä tuomion kohdista, joista leikkeet oli tehty. Resignoituneena hän pyysi taukoa ja sen jälkeen luopui kaikista väitteistään, että artikkelissani olisi ollut vääriä väitteitä, samoin ”todisteistaan”. Näin Hämäläinen de facto tunnusti koko syytteensä olleen valheellinen.
Syyttämisestä hän kuitenkaan ei luopunut, vaan sepitti, käräjätuomari Mitja Korjakoffin tiukasti ohjeistaessa, miten artikkeli olisi muka muutoin ollut halventava. Hämäläinen siis sepitti hätäpäissään kokonaan uuden syytteen, mikä myös todisti alkuperäisen syytteen olleen pelkkää kyynistä valehtelua.
Hämäläisen hätäisten sepitysten nojalla kät Mitja Korjakoff tuomitsi minulle 100 päiväsakkoa törkeästä kunnianloukkauksesta. Hän määräsi KO:n tuomion kokonaan salaiseksi – salaaminen oli tässä kaiken edellytys.
En ollut tuomiosta kovin huolissani. Raivoissani kyllä, sillä näytelmä oli iljettävä, ja häpeä koko Suomelle. Ei tällaista pitäisi joutua kokemaan oikeusvaltiossa. Meno oli juuri kuten Venäjällä.
Valitimme hovioikeuteen, joka ensimmäiseksi määräsi Varsinais-Suomen KO:n tuomion luovutettavaksi, koska oikeusvaltiossa nyt kerta kaikkiaan ei käy päinsä, että syyttäjä ratsastaa todisteilla, joita puolustus ei saa nähdä. Vaikka KO:n tuomio oli minulla turvasäilössä, tämän vaatimuksen ajaminen läpi oli periaatteellinen kysymys. Koirakoulua syyttäjä Juha-Mikko Hämäläiselle, sillä joku raja se pitää olla syyttäjänkin törkeilyssä.
Minun kannaltani oli myös tärkeää, että tuo HO:n tuomio on julkinen. Samoin se, että HO julkisti, mitä oikeusjuttua artikkelini käsitteli.
Hämäläisen romahdus tuli 3.7.2018: Helsingin hovioikeus hylkäsi syytteen. Se totesi, ettei artikkelissani ollut virheellisiä eikä vääriä tietoja ja mitä tulee tekaistuihin ”todisteisiin”, HO siteeraa lausumaani ettei niillä ole mitään yhteyttä kirjoittamaani artikkeliin. 8)
Urpo Mäkelän, Paula Viitasaaren, Kimmo A. Virtasen ja Juha-Mikko Hämäläisen uurastus väärennösten kanssa oli valunut hiekkaan. Ainoa minkä he olivat pystyneet todistamaan, oli poliisi- ja syyttäjäorganisaatioiden syvä korruptoituneisuus.
Media uutisoi useimmat kunnianloukkausjutut. Kiitettävästi se uutisoi kaikki kunnianloukkausjutut, joissa vastaajana on toimittaja. Tästä on vain yksi poikkeus. Tästä jutusta media vaikeni täysin. Myös ne toimittajat, jotka tänään kirjoittelevat hurskaita ”slapp-kanteista”. Toimittajat osoittivat syyttäjien edellyttämää kumppanuutta.
LÄHTEITÄ JA LISÄTIETOJA:
1) http://www.mikkoniskasaari.fi/node/227
Pensalan rikosilmoitus koski tällaista facebook-kirjoitusta:
"Kokoomuksen Katainen ja esikuntapäällikkönsä Romakkaniemi apureinaan Mika Lehtonen ja Reima Pensala ajavat asedirektiiviä Brysselissä."
Pohan ylitarkastaja siis katsoo olevan kunnianloukkaus sanoa hänen tukevan EU:n komission esitystä asedirektiiviksi.
Mika Lehtonen on Poliisihallituksen asehallinnon päällikkö ja Reima Pensalan esimies.
Helsingin poliisilaitos päätti jättää esitutkinnan väliin.
2) Helsingin Sanomat 12.1.2022: ”Kiusantekokanteilla halutaan luoda pelon ilmapiiri ja kuluttaa uhrin voimavarat loppuun – nyt kunnianloukkausjuttujen tehtailulle halutaan panna piste”.
https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000008529890.html?fbclid=IwAR3JRbkImLI5sz...
3) ”Kokonaan tutkimatta” = esitutkintaa ei suoritettu. Tällöinkin poliisi ja/tai syyttäjä joutuu kirjoittamaan päätöksen, ettei tutkintaa suoriteta ja perustelemaan sen. Se edellyttää, että edes rikosilmoitus luetaan läpi – sen verran ”tutkintaa” niissä siis tehdään. Usein perustelut ovat kohdillaan, onhan kunnianloukkausrikosilmoitusten joukossa paljon aiheettomiakin, mutta myös usein ne ovat täysin valheellisia. Hyvinkin törkeitä ja jo vainoamiseksi yltyviä kunnianloukkauksia painetaan villaisella.
4) Tilastot rikosilmoitusten määristä: Poliisihallitus.
Tilastot nostetuista syytteistä: valtakunnansyyttäjän toimisto.
5) Nykyrahassa korvausvaatimus oli noin 470 000 euroa ja Helsingin hovioikeuden ex-toimitusjohtajan maksettavaksi tuomitsema Yhtyneiden kululasku noin 93 000 €.
6) ”Kauko Aaltomaa: kiristäjä haluaa kansliapäälliköksi”, blogi 16.7.2012 http://www.mikkoniskasaari.fi/node/138
7) ”Oikeusnäytelmä ilman sankareita”, blogi 25.9.2020. http://www.mikkoniskasaari.fi/node/282
8) Helsingin hovioikeus 3.7.2018, tuomio 18/128841, asia nro R 17/550