Saadaanko vihapuhe kriminalisoimalla poliisit ja syyttäjät noudattamaan lakia, jota he nyt eivät noudata?
YLE on tutkinut vihapuheen kriminalisoinnista vaalikoneeseen annettuja vastauksia. Vihapuheen ottamista rikoslakiin kannatetaan varsin laajasti. Vasemmistopuolueiden, vihreiden ja RKP:n ehdokkaista 90-94 prosenttia kannattaa kriminalisointia, kokoomuksen ja kepun ehdokkaista 75 ja 82 prosenttia, sinisten kaksi kolmesta ja kristillisdemokraateista 60 prosenttia. 1)
Poikkeuksena ovat perussuomalaiset, joiden ehdokkaista vain kymmenesosa on kriminalisoinnin kannalla. Tämä ei yllätä, sillä suurimman osan vihapuheesta tuottaa rähjäoikeisto. Joko itse, tai tukemalla julkisesti vaikkapa oululaisen kaupunginvaltuutettu Junes Lokan kaltaisen törkyturvan riehumista. Oman tai omiksi koettujen toiminnan kriminalisointia ei hyväksytä.
Rähjäoikeistosta riippumatta asia on kaikkea muuta kuin helppo ja selvä. Vihapuheen tuottamat ongelmat ovat ilmeiset, sen vähentäminen on erittäin tärkeää, mutta silti uuteen kriminalisointiin liittyy isoja kysymysmerkkejä.
1. Vihapuheteot on jo kriminalisoitu
On vanha lainsäätäjän viisaus, että ennen kuin julistetaan uusia asioita rikoksiksi, katsotaan mitä työkalupakissa jo on. Siellä on aika paljon.
Vihapuhuja syyllistyy usein rikokseen, kuten kunnianloukkaus, yksityisyyden loukkaus tai kiihottaminen kansanryhmää vastaan. Vihapuhuja voi syyllistyä myös vainoamiseen, laittomaan uhkaukseen ja julkiseen kehottamiseen rikokseen.
Nämä kaikki ovat siis jo kriminalisoituja tekoja. Mitä muuta pitäisi kriminalisoida?
YLE:n uutisessa ehdotellaan ”maalittamista”: ”Maalittamisella tarkoitetaan sitä, että esimerkiksi sosiaalisessa mediassa yllytetään muita ihmisiä jonkin tietyn, nimetyn henkilön jahtaamiseen. – Maalittamisen kohteeksi joutuu usein toimen perusteella. Siihen saattaa joutua poliiseja, tuomareita, syyttäjiä, toimittajia, listaa poliisiammattikorkeakoulun tutkija Jenita Rauta.”
Ensinnäkin meillä on ikiaikaisesti ollut kriminalisoituna yllyttäminen. Yllyttäjä tuomitaan kuten tekijä, mikä on erittäin kova sanktio. Jos vaikkapa oululainen kaupunginvaltuutettu yllyttää ihmisiä levittämään törkyväitteitä kansalainen X:stä, ja jos vaikkapa oululainen varavaltuutettu (esimerkit luonnollisesti ihan satunnaisia) sen innostamana törkyväitteitä esittää, tuomitaan molemmat. Jos nimittäin poliisi on suostunut jutun tutkimaan.
Ellei teko ole yllyttämistä, eikä julknen kehottaminen rikokseen, vaan kehitellään kriminalisointia jollekin yllytystä lievemmälle teolle, päädytään helposti suohon. Mitähän hyvää tarkoittavat ihmiset tuumisivat, jos vaikkapa rasismista syytettyyn ravintoloitsijaan kohdistettuja boikottikehotuksia alettaisiin tutkimaan ”maalittaminen” -nimisenä rikoksena?
Toisekseen paheksun tässä, kuten monessa muussakin yhteydessä esitettyä vaatimusta hankkia lisäsuojaa nimenomaan poliiseille ja syyttäjille. Nuo kaksi organisaatiota ovat suorassa vastuussa vihapuheen räjähtämisestä käsiin, eivätkä ansaitse tekojensa vuoksi erityistä suojelua, vaan jyrkän kurinpalautuksen.
2. Poliisi ei tutki edes nykyisiä rikoksia
”Vihapuheen räjähtäminen valloilleen ei ole luonnonlaki, vaan poliisin ja syyttäjien poliittinen valinta”, muistutin artikkelissani tammikuussa 2018. 2)
Poliisi ei suostu tutkimaan kansalaisten tekemistä rikosilmoituksista kuin viidenneksen. Kunnianloukkauksina ilmenevistä tavallisimmista viharikoksista tutkintaan päätyy vielä pienempi osa, noin 1/10.
Otan taas lempiesimerkkini, jota en hevin anna poliisien ja syyttäjien unohtaa.
”Tämä Niina Berghän on opiskellut myös lakia. Hän teki sen Hämeenlinnan naisvankilassa, kun oli sovittamassa hoitolapsen raiskauksesta saamaansa tuomiota.”
Tällaista saastaa sai juristi, perheenäiti Niina Berg lukea lehtien nettisivujen keskustelupalstoilta melkein vuoden ajan. Näitä valheita toimitettiin myös hänen työnantajalleen, jota vaadittiin erottamaan ”pedofiili”. Kun Berg lopulta sai tarpeekseen ja jätti rikosilmoituksen, Turun poliisilaitoksen tutkinnanjohtaja Päivi Kukkola esitti ja kihlakunnansyyttäjä Jonna Ryynänen päätti, ettei esitutkintaa suoriteta. Perustelu: "Bergin poliisille antamien tietojen perusteella hän on Anneli Auerin ystävä ja kirjoittaa aihetta käsittelevää tai sivuavaa blogia".
Päätöksen estää esitutkinta piti voimassa apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalske, kuinkas muuten, valtionsyyttäjä Anu Mantilan esittelystä. Se oli puhtaasti poliittinen päätös: vihapuhe oli poliisin ja syyttäjien mielestä aivan oikeutettu kosto heidän kollegoihinsa kohdistuneesta kritiikistä.
Valtakunnansyyttäjänviraston kosto ja sattumoisin sekin Auer-tapaukseen liittyen, oli myös kyseessä, kun Helsingin poliisilaitoksella väärennettiin todisteita.
Julkaisin vuonna 2013 parissa lehtiartikkelissa tietoja Anneli Auerin väitettyyn seksuaalirikokseen liittyvistä outouksista, ja laajoista tarinakokonaisuuksista, jotka käräjäoikeus hylkäsi. Jutussa kaikki oli määrätty salaiseksi ja valtionsyyttäjä Jorma Äijälä, joka VKSV:ssä koordinoi Auer-tapaukseen liittyviä kostotoimia, raapaisi oitis rikosilmoituksen salassapitorikoksesta.
Toimittaja ei voi syyllistyä salassapitorikokseen julkaisemalla salaiseksi määrättyjä tietoja (pelkistäen sanottuna), joten Äijälän viritys tukehtui omaan mahdottomuuteensa. Niinpä tutkinnanjohtaja, rikostarkastaja Urpo Mäkelä ja ”tutkija”, rikosylikonstaapeli Paula Viitasaari alkoivat vääntää juttua törkeäksi kunnianloukkaukseksi. Siinä oli kuitenkin se hankaluus, että kunnianloukkauksen perustunnusmerkki on valheellisen tiedon levittäminen. Minun artikkelieni tiedot pitivät tarkalleen paikkansa, päinvastoin kuin on laita poliisien ja syyttäjien satujen ja tarinoiden kanssa.
Siksi Urpo Mäkelä päätti, todennäköisesti apurinsa Viitasaaren kanssa väärentää todisteet. Seksuaalirikostuomion salaisesta päätöksestä irrotettiin yksittäisiä virkkeitä tai niiden puolikkaita kohdista, joissa käräjäoikeus oli uskonut esitetyt kertomukset. Näitä väärennöksiä tarjoiltiin sitten ”todisteína”, ettei käräjäoikeus olisikaan hylännyt tarinoista isoja osia. Niitä, joita artikkelini käsittelivät.
On syytä epäillä, että väärennökset tehtiin yhteisymmärryksessä jutun alkuperäisen syyttäjän Kimmo A. Virtasen kanssa. Joka tapauksessa häneltä jutun perinyt kihlakunnansyyttäjä Juha-Mikko Hämäläinen käytti väärennöksiä surutta, vakain tuumin ja harkiten oikeussalissa valehdellen.
Huijaus perustui uskoon, ettei minulla olisi tallessa kopiota tuomiosta, joten en pystyisi todistamaan poliisien ja syyttäjien valehtelua. Minulla oli, ja kaiken lisäksi Helsingin hovioikeus pakotti Hämäläisen luovuttamaan tuomiosta kopion. Siksi huijareiden yritys romahti hovioikeudessa viime heinäkuussa. 3)
Tein väärentämiseen osallisista rikosilmoituksen. Sen tutkinta estettiin useilla viranomaisten päätöksillä, väittäen että ”todisteet” oli laadittu aivan asianmukaisesti. Aggressiivisimmin poliisien ja syyttäjien valehtelua tuki apulaisvaltakunnansyyttäjä Jukka Rappe, valtionsyyttäjä Leena Metsäpellon esittelystä. 4)
Tällaista on poliisien ja syyttäjien toiminta vihapuheen suhteen, kautta linjan. Se ei ole juridiikkaa, vaan politiikkaa.
On yleensäkin pelkkää poliisien ja syyttäjien mielivaltaa, mitä kansalaisten rikosilmoituksista tutkitaan, mitkä jätetään, mutta kaikkein räikeintä se on viharikoksissa.
Poliisi vetoaa resurssipulaan, eikä sekään ole totta. Poliisi suostui aiemmin tutkimaan noin 30 prosenttia kansalaisten rikosilmoituksesta, mikä oli vähän sekin. Taso putosi keskimäärin noin 20 prosenttiin vuonna 2010, jolloin poliiseja oli enemmän kuin koskaan. Tarkemmat luvut löytyvät Iltalehden tammikuussa julkaisemasta artikkelista. 5)
Meillä on edelleen voimassa esitutkintalain 3:3 säädös: ”Esitutkintaviranomaisen on toimitettava esitutkinta, kun sille tehdyn ilmoituksen perusteella tai muuten on syytä epäillä, että rikos on tehty.”
Lain määräys, ”on toimitettava esitutkinta” on edelleen pääsääntö, vaikka poliisit ja syyttäjät ovat tehneet siitä kansalaisten rikosilmoitusten osalta poikkeuksen. Vaikka jokainen yksittäinen päätös jättää esitutkinta tekemättä olisi laillinen – mitä ne eivät useinkaan ole – kokonaisuus on lain vastainen.
Mihin siis perustuu usko, että vihapuheen kriminalisoinnin laajentaminen saisi poliisit ja syyttäjät noudattamaan lakia, jota he eivät suostu nykyäänkään noudattamaan?
3. Pukki kaalimaan laidalla
”Viime vuosina verkkokeskustelussa on yleistynyt esimerkiksi nöyryyttäminen, uhkailu ja solvaaminen. Tämä kehitys johtaa äärimmillään turvattomuuden tunteen lisääntymiseen ja siihen, että yksilöt ja yhteisöt eivät enää voi käyttää perustuslain turvaamaa sananvapauttaan, koska pelkäävät joutuvansa vihapuheen tai vihakampanjoiden kohteeksi”, selostetaan sisäministeriön vihapuhetyöryhmän asettamispäätöksessä viime marraskuussa. 6)
Tilannekuva on oikea. Suhtaudun silti skeptisesti tämän arkkipiispa emeritus Kari Mäkisen puheenjohtaman työryhmän työhön – jonka määräaika muuten päättyi maaliskuussa. Skeptisyyteen riittää jo yksi nimi työryhmästä: valtionsyyttäjä Leena Metsäpelto. Hän ei edusta työryhmässä vain itseään, vaan koko valtakunnansyyttäjänvirastoa.
Valtionsyyttäjä Leena Metsäpelto on tuttu nimi useista muistakin, kuin edellä esitellystä päätöksestä, joilla hän on estänyt poliisien virkarikosten tutkinnan. Hänen virastonsa on koko poliisi- ja syyttäjäkorruption sydän. Juuri VKSV ylläpitää poliisien ja syyttäjien toisilleen takaaman syytesuojan, joka ei perustu lakiin, vaan rikokseen.
Sen sateenvarjon alla poliisi jättää vihapuherikokset tutkimatta – ja toisinaan sepittelee niitä itsekin. Nykyisellään poliisit ja syyttäjät eivät ole osa vihapuheongelman ratkaisua, vaan juuri he ovat ongelma.
LÄHTEITÄ JA LISÄTIETOJA:
1) YLE 2.4.2019: ”Nyt "maalitetaan" tuomareita ja syyttäjiä – Vaaliehdokkaat haluavat vihapuheen rikoslakiin, mutta kaikille linjan kiristäminen ei sovi” https://yle.fi/uutiset/3-10718671?fbclid=IwAR0yMVJ-fus77PqU6RSpMguv9epfO...
2) Voima 1/ 2018: ”Poliisi avasi portit vihapuheelle” http://voima.fi/artikkeli/2018/oikeuslaitos-avasi-portit-vihapuheelle/
3) Helsingin hovioikeus 3.7.2018, tuomio 18/128841, asia nro R 17/550
4) Päätökset, joilla väärennösten valmistamiseen ja käyttämiseen osallisten poliisien ja syyttäjien virkatoimien tutkinta estettiin:
Valtakunnansyyttäjänvirasto 30.10.2017, dnro 119/42/17. Apulaisvaltakunnansyyttäjä Jukka Rappe, esittelijänä valtionsyyttäjä Leena Metsäpelto.
Helsingin poliisilaitos 6.11.2017, etpk 5500/S/8612/17. Rikoskomisario Heikki Sandberg.
Itä-Uudenmaan syyttäjänvirasto 22.12.2017, asianro R 17/2090, päätökset 17/2045 ja 2046. Kihlakunnansyyttäjä Jukka Haavisto.
Aiheesta lisää mm:
”Eivät auttaneet poliisin tekaisemat ”todisteet””
http://www.mikkoniskasaari.fi/node/263
”Miksi kohudosentin syyttäjäksi valittiin väärentäjä?”
http://www.mikkoniskasaari.fi/node/261
5) Iltalehti 10.1.2019: ”IL selvitti: Resurssipula ei kelpaa selitykseksi - rikosilmoitusten tutkinta romahti, kun poliisien määrä oli suurin kautta aikain”
https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/20e1e4d7-7e50-4c28-8c77-07f41e2e0fa5?...
6) https://intermin.fi/documents/1410869/3715434/Vihapuhety%C3%B6ryhm%C3%A4...