Syyttömän lavastaminen syylliseksi on oikein, kunhan rikoksen uhri on ”oikea”, linjaa valtakunnansyyttäjäntoimisto.
Jari Aarnio ei saanut valituslupaa korkeimmasta oikeudesta, ja näin hänen hovioikeudesta saamansa, yhteensä 13 vuoden vankilatuomiot jäävät voimaan.
Asiaa kommentoi 4.12 Helsingin Sanomissa Susanna Reinboth otsikolla ”Häikäilemätön Jari Aarnio yritti lavastaa koko systeemin mädäksi”. Reinboth paheksuu Aarnion aggressiivista tapaa puolustautua:
”Lokaa lensi erityisesti juttua tutkineen keskusrikospoliisin (krp) ja jutun toisen tutkinnanjohtajan Jukka Haaviston päälle.”
”Aarnio siis kyseenalaisti koko systeemin ja antoi ymmärtää, että se on korruptoitunut. Hän yritti väittää, että Suomessa kokonainen lauma viranomaisia olisi lähtenyt lavastamaan häntä syylliseksi rikoksiin, joita hän ei ollut tehnyt.”
Reinboth kuitenkin myöntää, ettei Aarnio tässä ihan mahdottomilla jäljillä ollut:
”Aarnio ei nimittäin ollut täysin väärässä yrittäessään väittää, että Suomessa viranomaistaho voi yrittää lavastaa syytöntä syylliseksi. Hänet itsensä on nyt lainvoimaisella tuomiolla tuomittu tällaisesta hankkeesta."
"Aarnio yritti vuonna 2012 lavastaa Pasilassa asuneen jengiläisen huumekauppaa johtaneeksi Pasilan mieheksi, koska hän pelkäsi jäävänsä kiinni omista huumebisneksistään.”
Syyttömän lavastaminen syylliseksi on kaikkein alhaisimpia rikoksia. Sellaisen tekijää voisi kuvailla samoin sanoin kuin Jack London kuvaili rikkuria:
”Sen jälkeen kun Jumala oli luonut kalkkarokäärmeen, rupisammakon ja vampyyrin, hänellä oli jotain kauheaa ainetta jäljellä, mistä hän teki rikkurin.” 2)
Mutatis mutandis, ja siinä meillä on lavastaja.
Lavastajalle kuuluu vankilatuomio, olen siitä Susanna Reinbothin kanssa aivan samaa mieltä.
Ihmettelen vain, miksi on rikos kun Jari Aarnio lavastaa taparikollisen, mutta aivan erinomaisen oikein, kun poliisi ja syyttäjä yrittävät lavastaa minut syylliseksi.
Näin Helsingin poliisi lavastaa
Valtionsyyttäjä Jorma Äijälä teki keväällä 2013 rikosilmoituksen salassapitorikoksesta. Aiheena eräs lehtiartikkelini, joka käsitteli Varsinais-Suomen käräjäoikeuden antamaa tuomiota Anneli Auerin ja hänen entisen miesystävänsä seksuaalirikosjutussa. Tuomio ja jutun kaikki aineistot olivat salaisia; sain ne kaikki käyttööni ja valtakunnansyyttäjänvirastossa oltiin hyvin, hyvin vihaisia. 1)
Toimittaja ei kuitenkaan voi syyllistyä salassapitorikokseen julkistaessaan tietoa salaiseksi määrätystä aineistosta. Tämä on vähän pelkistettyä, mutta tarkkuus riittää tässä yhteydessä.
Koska Äijälän esittämä rikosnimike oli mahdoton, Helsingin poliisilaitoksella ryhdyttiin kehittelemään muita keinoja toteuttaa valtakunnansyyttäjänviraston kosto.
Käsillä oli klassinen tilanne: poliisilla oli syyllinen, nyt hänelle piti löytää rikos.
Siksi tutkinnanjohtaja, rikostarkastaja Urpo Mäkelä ja ”tutkijan” roolia kovin kehnosti näytellyt rikosylikonstaapeli Paula Viitasaari alkoivat vääntää juttua törkeäksi kunnianloukkaukseksi. Sellaisesta ei tosin kukaan ollut rikosilmoitusta tehnyt, mutta mitäpä poliisit pienistä.
Viitasaari oli muuten lainassa valtakunnansyyttäjänvirastossa, mutta palasi toteuttamaan tämän operaation Helsingin poliisilaitoksella. Sen jälkeen hänet vakinaistettiin valtakunnansyyttäjänvirastoon (nyk. -toimistoon). Juuri näin pätevöidytään valtakunnansyyttäjäntoimistoon.
Kunnianloukkauksen perustunnusmerkki on, että on esitetty valheellinen tieto tai vihjaus. Minun artikkelissani ei ole virheitä, siinä ei ole vääriä saati valheellisia tietoja. Artikkelissani kaikki pitää paikkansa, mitä samaa ei voi sanoa poliisien ja syyttäjien tarinoista.
Niinpä tutkinnanjohtaja Urpo Mäkelä päätti lavastaa minut syylliseksi väärentämällä todisteet. Todennäköistä on, että itse väärennökset askarteli alaisensa Paula Viitasaari. On syytä epäillä, että väärentämisestä ja lavastamisesta päättämiseen osallistui myös kihlakunnansyyttäjä Kimmo A. Virtanen.
Varsinais-Suomen KO oli hylännyt asianomistajien kertomuksista suuria kokonaisuuksia epäuskottavina, ja artikkelissani selostin juuri niitä osioita.
Mäkelä ja Viitasaari ottivat KO:n yli sata sivua pitkän tuomion neljältä sivulta irrallisen virkkeen, tai virkkeestä yhden lauseen.
Kaikki olivat kohdista, joissa käräjäoikeus piti asianomistajien kertomuksia uskottavina. Sivulta peitettiin kaikki muu paitsi valitut lauseenpätkät, jotta ei näkyisi mihin asiakohtaan ne liittyvät. Kaikki sitaatit olivat sellaisista tuomion kohdista, joita artikkelissani ei lainkaan käsitelty. Ne tuomion kohdat, joita artikkelissani käsittelin, lavastajat tietenkin sivuuttivat.
Näiden väärien todisteiden turvin Kimmo A. Virtanen nosti syytteen törkeästä kunnianloukkauksesta, väittäen minun esittäneet artikkelissa valheellisia tietoja.
Totta kai se oli Kimmo A. Virtanen joka valehteli, kuten valehtelivat lavastuksen toteuttaneet Urpo Mäkelä ja Paula Viitasaari.
Lavastus oli rakennettu sen varaan, etten pystyisi esittämään Varsinais-Suomen KO:n tuomiota, enkä siten pysty todistamaan vilppiä. Lavastajat luottivat saavansa oikeidenkäynnin salaiseksi, koska Varsinais-Suomen KO:n tuomio oli salainen.
Poliisit ja syyttäjä luottivat siis siihen, että saavat minut tuomittua salaisessa oikeudenkäynnissä tekaistuilla "todisteilla" rikoksesta jota ei ole tapahtunut. Salaisuus oli elintärkeä, ettei "todisteiden" väärentäminen tulisi julki.
Salaamisen antamaan turvaan luotti myös syyttäjäksi Virtasen tilalle vaihtunut Juha-Mikko Hämäläinen. Hän ei siis ollut alkuperäinen lavastaja, mutta jatkoi Mäkelän, Viitasaaren ja Virtasen työtä. Täysin tietoisena siitä, että hän lavastaa.
Juha-Mikko Hämäläiselle oli shokki, kun käräjäoikeuden istunnossa joulukuussa 2017 pistin pöydälle aidot sivut niistä tuomion kohdista, joista ”todisteet” oli askarreltu. Hän pyysi taukoa, ja sen jälkeen Hämäläinen luopui kaikista väitteistään, että artikkelissa olisi ollut vääriä väitteitä, samoin ”todisteistaan”.
Juha-Mikko Hämäläinen siis tunnusti, että alkuperäinen syyte oli perustunut valheeseen.
Käräjätuomari Mitja Korjakoff puolestaan raivostui. Ei ollut epäilystäkään, etteikö Korjakoff tiennyt syytteen perustuvan lavastamiseen, valheellisiin todisteisiin. Todella mielenkiintoinen kysymys kuuluukin, miten Hämäläinen saattoi luottaa siihen, että juttua istuu Helsingin käräjäoikeuden luultavasti ainoa tuomari, joka hyväksyy näin säädyttömän pelin.
Vaikka Hämäläisen syyte oli kumossa, syyttämisestä hän ei luopunut. Olihan hänellä valmiina syyllinen, jolle piti nyt kiireesti keksiä uusi rikollinen teko.
Käräjätuomari Mitja Korjakoffin tiukasti paimentaessa Hämäläinen sepittikin aivan uuden syytteen. Sen mukaan artikkeli, joskin piti paikkansa olisi muutoin ollut halventava. Näiden turvin Mitja Korjakoff tuomitsi minulle 100 päiväsakkoa törkeästä kunnianloukkauksesta.
Lavastus romahti 3.7.2018 Helsingin hovioikeudessa. Syyte hylättiin kokonaisuudessaan, ja mikä melkein yhtä tärkeää, tuomio on julkinen, lukuun ottamatta eräitä pääasian kannalta merkityksettömiä yksityiskohtia. Juha-Mikko Hämäläisen lavastusyritys on julkista tietoa. 2)
Jukka Haavisto hyväksyi lavastamisen
Jätin aikoinaan lavastajista, Juha-Mikko Hämäläisestä, Kimmo A. Virtasesta, Urpo Mäkelästä ja Paula Viitasaaresta rikosilmoituksen. Epäillyt rikokset väärentäminen ja virkarikoksia.
Korruptoituneen aparaatin käytännön mukaisesti lauma syyttäjiä ja poliiseja esti rikosilmoituksen tutkinnan. Aggressiivisin oli apulaisvaltakunnansyyttäjä Jukka Rappe, jonka päätös oli myös sekavin. Rappe vastaili kysymyksiin, joita kukaan ei ollut kysynyt.
Myös kihlakunnansyyttäjä Jukka Haavisto esti lavastamiseni tutkinnan. Juuri sama Haavisto, joka johti Jari Aarnion toteuttaman lavastusoperaation rikostutkintaa. Sama Jukka Haavisto, jonka maineen puhtautta Helsingin Sanomat aina niin terhakkaasti puolustaa.
Lauman eräs väite oli, etteivät Urpo Mäkelän leikkaa-liimaa -todisteet olleet väärennöksiä, koska alkuperäinen asiakirja, Varsinais-Suomen käräjäoikeuden tuomio, kuitenkin jäi ennalleen. Luulisin jokaisen osaavan päätellä, kuinka hyvin Haaviston, Rappen & kumppaneiden selitykset sopivat yhteen rikoslain tämän väärennöspykälän kanssa:
”Joka valmistaa väärän asiakirjan tai muun todistuskappaleen tai väärentää sellaisen käytettäväksi harhauttavana todisteena taikka käyttää väärää tai väärennettyä todistuskappaletta tällaisena todisteena, on tuomittava väärennyksestä sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.” [RL 33:1]
Vaikka hyväksyisimme väitteen, etteivät leikkaa-liimaa -todisteet täytä väärennöksen tunnusmerkistöä, aina jää käteen se kylmä tosiasia, että todisteet olivat valheellisia, että Urpo Mäkelä, Paula Viitasaari, Kimmo A. Virtanen ja Juha-Mikko Hämäläinen valehtelivat todistaakseen minun esittäneen artikkelissani perättömiä väitteitä. He lavastivat.
On rikos lavastaa syylliseksi jengiläinen, on laillista lavastaa syylliseksi minut.
Lavastaminen jatkuu
Syyttäjälauma siis väitti, ettei todistetta ole väärennetty, jos alkuperäinen asiakirja jää entiselleen. Verrataanpa vähän.
Helsingin poliisilaitoksen rikoskomisario Petri Juvonen väärensi esitutkintapöytäkirjan. Hän työnsi paperisilppuriin 35-sivuisen rikosilmoitukseni ja sen mukana toimitetut 39 kirjallista todistetta ja kaksi muuta kirjelmää. Yhteensä yli 300 sivua todistusaineistoa. Jäikö asiakirja ennalleen?
No eipä jäänyt, mutta silti lauma syyttäjiä esti Juvosesta jättämäni rikosilmoituksen tutkinnan, väittäen Juvosella olleen oikeus tuhota todistusaineistoa ihan niin paljon kuin sielu sietää – ja paljonhan se sietää. Yksi näistä rikoksen villaisella painajista oli Helsingin Sanomien suosikki, kihlakunnansyyttäjä Jukka Haavisto.
Totta kai Petri Juvonen väärensi esitutkintapöytäkirjan. Tapauksesta on perusteellinen selvitys tässä: http://www.mikkoniskasaari.fi/node/274
Koska Juvonen väärensi, Itä-Uudenmaan poliisilaitos yrittää lavastaa minut syylliseksi Juvosen kunnian loukkaamiseen. Tällä kertaa ei ehkä askarrella leikkaa-liimaa todisteita, vaan lavastus hoidetaan suoraviivaisemmin: väitetään kylmästi, ettei Juvonen tehnyt rikosta, koska syyttäjät estivät Juvosen rikoksen tutkinnan.
Tämän lavastuksen johdossa on valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen, joka suosii ja edistää todisteiden väärentämistä.
.
Ja syylliseksi lavastamista.
LÄHTEITÄ JA LISÄTIETOJA:
1) http://www.mikkoniskasaari.fi/node/162
2) https://liittox.wordpress.com/2015/09/17/kaikki-halveksivat-rikkuria/
3) Helsingin hovioikeus 3.7.2018, tuomio 18/128841, asia nro R 17/550